lauantai 29. helmikuuta 2020

Lapsiperheen lumiloma Kolilla

Saapuminen Kolille


Idea lomasta Kolin kansallispuistossa Lieksassa syntyi lyhyellä varoitusajalla lumenkaipuuni voimistuessa voimistumistaan. Ennätysmäisissä kinoksissa marinoituva Lappi olisi tietysti ollut takuuvarma valinta lumilomalle, mutta en usko, että saan miestäni vielä muutamaan vuoteen houkuteltua reissaamaan  niin kauas tällaisen joukkion kanssa autolla tai junalla – onhan hän muutenkin luontoturisti lähinnä mun vaikutukseni johdosta. Koli on Lapin eteläpuolisen Suomen lumisimpia seutuja, mutta huomattavasti vähemmällä matkustamisella saavutettavissa.

Paha-Kolilla


Päädyimme matkustamaan Koliin junalla. Tämä ei suinkaan ollut seurausta pelkästään ekoherätyksestäni, vaan yleisesti pohdittiin, että juna voisi olla paljon mielekkäämpi tapa matkustaa pienten lasten kanssa sen sijaan, että köyttää ne paikoilleen tuntikausiksi. Pääsimmekin suurimman osan matkaa, aina Joensuuhun saakka, Intercity-junalla, jonka leikkivaunu on aivan yliveto pikkulasten kanssa matkustaessa. Matka sujui lasten leikkiessä kuin itsestään, mutta haasteeksi tuli nukkuminen junan ollessa perillä vasta reippaasti lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Autossa muksut olisivat simahtaneet todennäköisesti helposti, eli molemmilla matkustustavoilla on puolensa. Yöksi suuntasimme hotelliin Joensuuhun, ja seuraavana aamuna jatkoimme kimppataksilla Kolille.

Näkymä Paha-Kolilta Pielisille
Ukko-Kolilla

Lunta, vihdoinkin lunta!

Täytyy myöntää, että ensimmäinen päivä Kolilla meni lievässä sumussa. Kaiken puoliltaöin tapahtuneen säädön ja vastoinkäymisten (mm. hajonnut puhelin) seurauksena olin saanut itseni ylivireään tilaan ja nukkunut edeltävänä yönä surkeasti. Sisätiloissa oli vaikea ajatella muuta kuin nukkumista, ja myös nuori neiti oli todella kiukkuinen vähien yöunien jäljiltä, aivan ymmärrettävästi. Ulkona väsymyssumu ei onneksi laskenut verhoaan ihanan lumipeitteen ylle. Niin, lunta! Vielä viimeisenä Kolin vastaisena yönä Joensuussa sademyrskyn vihmoessa ikkunaan olin jännittänyt toteutuuko haaveeni lumilomasta sittenkään, mutta onneksi pelko oli turha. Lapset olivat niin innoissaan silkasta lumesta, että heitä hädin tuskin sai houkuteltua eteenpäin lumesta kierimästä. Tutkimusretkeilyn saldo jäi kilometreissä itsellänikin hyvin niukaksi, mutta onneksi Kolin luontokeskukselta ja hotellilta on äkkiä saavutettavissa koko kansallispuiston huikein kattaus kansallismaisemaa. Kolin komeimmat näkymät tarjoavat huiput, Ukko-Koli, Paha-Koli ja Akka-Koli, ovat kaikki vain muutamien satojen kävelymatkan päässä.

Tuuli tuivertanut Oivasta pystykorvan Paha-Kolilla

 

Lumikenkäseikkailu Mäkrällä


Seuraavan yön koko perhe nukkui pitkään ja sikeästi, ja heräsin itse ensimmäisenä upeaan aamuun Break Sokos Hotel Kolilla. Hotelliaamiaiset ovat aina jotakin, jota odottaa, mutta täällä jotain vielä enemmän. Mikäs sen mahtavampaa kuin nauttia täydellinen, runsas aamiainen ja samalla katsella, kun päivä valkenee Kolin upeissa maisemissa. Auringon säteiden kullatessa taivaanrantaa mulle tuli kuitenkin aamiaisen ääreltä kiire kuvaamaan Kolin huippujen maisemia muun perheen yhä nukkuessa.




Koko perheen yhteisen aamiaishetken jälkeen menimme yhdessä kiertämään huippuja. Aurinko oli hävinnyt, ja luntakin alkanut pikkuhiljaa sadella. Kumpikaan lapsista ei vielä maisemien päälle juurikaan ymmärrä ja myös Kolin eeppiset kansallismaisemat näin ollen sivuutettiin lähes tyysten. Sen sijaan pyllymäet Ukko-Kolin ja Paha-Kolin nyppylöilla innostivat suuresti. Ja tietysti kaikki yleinen lumessa leikkiminen ja kieriskely, edelleen.


Lumi ja vaikkapa nyt tämä lumipallo oli paljon tärkeämpää kuin maisemat. :D

Päivällä sainkin sitten vihdoinkin kaivaa lumikenkäni esiin, ja suunnata soolomatkalle Oivan kanssa. Lumikenkäilyhän on ehdoton suosikkini talviurheilulajeista, sillä en ole lasketteluihmisiä, ja koiran kanssa kun yleensä kuljen niin laduille ei pääsääntöisesti ole asiaa. Eikä se mua juurikaan haittaa, sillä lumikenkäily on musta vähintään yhtä mukavaa kuin hiihto. Koli onkin suosittu lumikenkäilykohde, sillä korkeuserojen takia lumikengät ovat paras "menopeli" isoimpien lumisten vaarojen valloittamiseen.

 Olin päättänyt tehdä Mäkrän kierron, jolla tulee kilometrejä n. 7-8. Lunta sateli koko ajan, ja  lähdettyäni kaartamaan Mäkränaholta kierrosta vastapäivään sain tallustella puhtaan koskemattomassa lumessa leveää polkua pitkin. Ikolantuvalla pysähdyin juomaan nopeasti, mutta onnistuin täyttämään mahani niin tehokkaasti luksusaamiaisella, ettei kummempaa evästaukoa tehnyt mieli pitää. Nuotiopaikka siinä olisi ollut. Ikolantuvalta lähdin sitten napakkaan, mutten mihinkään älyttömän hapottavaan nousuun kohti Mäkrän huippua. Mäkrän huippujen tuntumassa polku hävisi, ja olin ikionnellinen lumikengistäni. Hetkeksi harhauduin sotkemaan lumikengilläni vaaran rinteelle ja tajusin siellä upottavassa lumessa rinnettä noustessani, että nyt oli sen päivän kovimman treenin aika.

Mäkrällä
No, Mäkrän parhaat näköalapaikat löytyivät kuin löytyivätkin lumisateen osittain piiloon tuiskuttamista poluista huolimatta, ja lopulta olin kartallakin taas. Mäkrän erittäin jyrkkää pohjoisrinnettä alas rallatellessani olin ikionnellinen siitä, että olin ottanut luontokeskustyöntekijän neuvosta vaarin ja lähtenyt kiertämään Mäkrän lenkkiä vastapäivään. Kyllä olisi meinaan taatusti epätoivo iskenyt, jos olisin joutunut tuota rinnettä talsimaan ylöspäin… Näin päin nousut pysyivät erittäin kohtuullisina jopa lumikengillä, vaikka toki jälkikäteen tiesikin jotain tehneensä.



Vaikka lumisade häivytti jylhiä maisemia, niin rakastin tuon udun luomaa salaperäistä, alkukantaista tunnelmaa!
 Vaaran rinteeltä sukellettiin laaksoon – vai miksi näitä tasanteita vaarojen välissä nyt kutsutaankin – ja joku ahokin osui taas matkan varrelle. Kolillahan on rikas historia maalaisperinteessä: vielä sata vuotta sitten Kolilla oli paljon kaskettuja peltoja ja perinteisiä pieniä maatiloja ahoineen. Nämä perinteiden jäänteet ovat yhä rikastamassa Kolin monipuolista luontoa, jolle eivät ole ominaista vain jylhän metsäiset vaarat ja komeat järvimaisemat, vaan myös niityt, perinnetilat ja kaskikoivikot. Palattuani Kolin vaaran juurelle käännyin huippujen halki kulkevan polun sijaan toiselle Kolinuuron luontopolkuun kuuluvalle osuudelle. Periaatteessa maasto oli aika helppokulkuista, mutta jälleen polun kunnon vaihdellessa kovasti olin suuresti tyytyväinen lumikenkiini. Isompia nousuja ei tullut, sillä Kolinuuron polku kulki vaaran rinnettä pitkittäisesti. Kolinuuron kolmen kilometrin luontopolku onkin sellainen, jolle sulaan aikaan voisin hyvin kuvitella ottavani tuollaisen 3-4-vuotiaan lapsenkin omin jaloin tallustamaan.


Ennen Pikku-Kolia pysähdyin ihastelemaan jyrkänteen upeita jäämuodostelmia. Pikku-Kolilla alkoi epämääräinen nälkä ja kokonaisvaltainen kropan uupumus jo kevyesti kaihertaa, ja niinpä pysähdyin hetkeksi hengähtämään, napostelemaan ja maisemia ihailemaan. Siinä oli ihana kuunnella talvisen metsän täydellistä hiljaisuutta ja rauhaa. Edes hippiäisten korkeaa ja hiljaista siritystä ei näillä seuduin metsässä kuulunut, niin syvää talviunta vaarojen metsät nukkuivat. Loppu häämötti sopivasti jo aivan lähellä, sillä kyllähän siinä kolmessa tunnissa oli jo ehditty hikoilla lumikenkien päällä aika lailla. Olipa erittäin onnellinen ja tehnyt olo.


Illalla oli suurta luksusta palautella lumikenkäseikkailusta uupuneita jäseniä Kolin kylpylässä. Mieheni piti kylpylää vaatimattomana, mutta itse olin aivan ihastuksissani! Tunnelma oli aidosti todella rentouttava, mitä en voi sanoa vaaleista, valoisista, kaikuvista ja kloorintuoksuisista suurista kylpylöistä. Paljussa ulkona lilluminen tummalle taivaalle piirtyviä lumenpeittämiä kuusia ja yötaivasta katsellen hipoi täydellisyyttä. Toki mikään lasten paras leikkipaikka Kolin kylpylä ei ole eikä uimaan pääse sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta omassa konseptissaan tuo on mielestäni onnistunut kompakti kokonaisuus.

Lisää lumikenkäilyä; älä missaa huippujen lumikenkäreittiä!


Kolmas ja viimeinen päivä Kolilla oli säältään aivan täydellinen talviulkoilupäivä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta koko päivän, ja pakkasta oli muutama aste. Aamupäivällä ulkoiltiin taas muutamia tunteja lasten kanssa huippujen alueella, ja sen jälkeen suuntasin toiselle omalle lumikenkäretkelleni. Lapset eivät tosiaan olleet näillä retkilläni mukana, ja toivottavasti ei kuulosta liian tylyltä jos sanon, että hyvä niin. :D Introverttinä tuollaiset muutamien tuntien rupeamat luonnossa yksin ovat kuitenkin mulle perhelomallakin kullanarvoisia, ja suuri kiitos niistä kuuluu miehelleni. Toisekseen esikoisellekin reitit olisivat olleet varsinkin näin talvisaikaan kohtuuttoman työläitä kulkea. Kantamisesta selässä puolestaan en pidä yhtään, sillä se ei sovi fysiikalleni vetäen toisen lavan aivan jumiin, ja täysi työ oli jo itsensä raahaamisessa ylös vaaroja. :D






Tällä kertaa suuntasin toiseen suuntaan Kolin satamaan, kulkien letkeästi loivasti laskeutuvaa polkua pitkin alas vaaraa muutaman kilometrin. No, jokainenhan tietää, että mikäli tällaisen leppoisan rallattelun jälkeen mielii takaisin lähtöpisteeseen, pitää vastaavasti sitten myös hikoilla. Kaarsin toista polkua pitkin läpi talven ihmemaan ja yli laskettelurinteiden takaisin Ukko-Kolille.

Ukko-Kolilla päätin vielä kiertää ensimmäistä kertaa kunnolla koko huippujen merkatun 1,5 kilometrin lumikenkäreitin, joka osoittautui todelliseksi talvisen Kolin helmeksi. Se oli siis kertakaikkiaan jotain aivan huikeaa! Lumikenkäreitti kiersi Kolin lakea kattavasti, ja antoi aivan erityyppisen näkymän Kolille kuin pistäytymiset huipuilla tampattuja polkuja pitkin. Polku kulki pääasiassa aivan jyrkänteiden lähettyvillä ja näköalapaikkoja oli niin paljon, että laskuissa oli mahdotonta pysyä. Oikeastaan koko Pielisen puoleinen reitti oli yhtä näköalaa. Koska reitti kulki jatkuvasti vaaran laella, niin mitään raskaita nousujakaan ei tullut, joten tuo oli silkkaa nautiskelua. Suosittelen ehdottomasti kiertämään mikäli Kolille lumiseen aikaan osuu!

Seuraava sarja on kuvatykitystä nimenomaan lumikenkäreitiltä. Koittakaa kestää. ;-)






Lopuksi pistäydyin Kolin Luontokeskuksen näyttelyssä, ja Vakka-kahvilan luontokirjahyllyn Koli-kirjojen äärellä haaveilemassa seuraavasta Kolin matkasta. Mitä kaikkea Kolilla onkaan tarjota eri vuodenaikoina!

Loppuyhteenvetoa


Kaikkiaan olin erittäin monesta näkokulmasta tyytyväinen lomaan Ukko-Kolin lomakeskuksessa. Hotellissa suhtauduttiin erittäin ymmärtävästi ja ystävällisesti lapsiin, vaikka meidän nuppusemme eivät todellakaan ole sieltä hiljaisimmasta ja rauhallisimmasta päästä. Lapsille oli myös pientä puuhasteltavaa, kuten kirjoja ja piirrustusvälineitä tarjolla. Myös koirat olivat selkeästi erittäin tervetulleita Kolille: hotellihuoneessa odotti koiralle oma lahjapussukka, pyyhe ja kuppi, lisäksi hyvin käyttäytyvät koirat toivotettiin tervetulleiksi luontokeskuksen tiloihin. Tästä oli suuri käytännön apu niinä aikoina, kun meillä ei ollut hotellihuonetta käytössä. Luontokeskuksessa oli myös lapsille kiva pieni leikkipaikka. Mitään sen erikoisempaa ihmeellistä tekemistä pikkulapsille Kolilla ei ollut, mutta mun mielestä ei ole todellakaan tarpeenkaan. Luonto on aivan riittävä virikkeiden ihmemaa lomallakin, mikäli me vanhemmat emme muuta lapsillemme opeta. Toki Ukko-Kolin laskettelukeskus tuntui olevan suosittu lapsiperheiden keskuudessa, mutta se ei ole ilmeisesti aloittelijoille paras mahdollinen. Itselläni on hyvin vaatimaton laskettelutausta (edellisestä kerrasta on reippaasti yli 5 vuotta), enkä tälläkään kertaa kaivannut luonnon rauhasta vauhdin ja "vaarallisten tilanteiden" pariin.


Retkeilyn puolesta Koli on pikkulapsiperheen kannalta vähän kaksijakoinen kohde. Kuten kävi ilmi, nyt en edes harkinnut lasten ottamista pidemmille retkille, ja kesälläkin Koli on haastava retkikohde korkeuserojen takia. Toisaalta sitten taas kaikista hienoimmat näköalakohteet ovat lähellä ja muutenkin erittäin helposti saavutettavissa lomakeskuksesta. Itse rullailtiin Ukko- ja Paha-Kolille pariin otteeseen jopa rattalla! Noista Ukko-Kolille johtava polku on "virallisestikin" kai esteetön. Lisäksi on hyvä muistaa, että pienille lapsille eivät ole retkeilyssä merkityksellisiä niinkään niellyt kilometrit vaan luonnossa yhdessä vietetty aika.



Loppukaneettina voin vain todeta, että kiitos Koli, kiitos, sinä suomalaisen kansallismaiseman isä, äiti ja Ukko Ylijumala. Kiitos, että annoit minulle palan kaipaamaani talven ihmenmaata ja paljon enemmän. Tuskin maltan odottaa seuraavaa tapaamistamme.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Raiteilla retkeillen osa 1: taustaa + Hyvinkään Sveitsi

Raiteilla retkeillen -projektin pohjustus



Viimeisen puolen vuoden aikana olen tarkastellut tottumuksiani ympäristönäkökulmasta suurennuslasilla, ja tarkastelun kohteeksi ovat joutuneet myös vapaa-ajan matkani. Siinä samalla olen pyrkinyt saamaan aikaan itsessäni asennemuutoksen kulkemistavoissani. Tämä inspiroi mut tähän projektiin, jossa pyrin katselemaan mahdollisia retkikohteita osittain hieman uusin silmin, löytämään julkisilla tavoitettavissa olevia retkeilykohteita ja raportoimaan niistä tänne (mikä mukava pieni lisäbuusti tähän).

Koska asun kolmen kilometrin päässä juna-asemasta, luonnollisestikin kaikki mulle parhaiten julkisilla saavutettavat kohteet sijaitsevat mahdollisimman lähellä junarataa. Tukikohtani sijaitsee Helsinki-Tampere -radan varrella Riihimäellä.

Taustani julkisilla liikkumisessa ei ole mikään kovin mieltä ylentävä. Vartuin maaseudulla, jossa oma auto oli välttämättämättömyys koulumatkoja lukuunottamatta, joten mun ei ollut mitenkään mahdollista saada sitä kautta sisäistä mallia arkisten asioiden ja harrastusmatkojen hoitelusta julkisin tai lihasvoimin. Juna-asemaa ei synnyinpitäjässäni ole, ja ensimmäisen kerran eläessäni junalla matkustinkin vasta täysi-ikäisenä. Lisäksi hurahdin totaalisesti yläasteella noin vuosikymmeneksi koiraharrastukseen, jossa koiran kuskaaminen yksityisautolla aivan kaikkialle asuinpaikasta riippumatta ainakin siihen aikaan oli suorastaan pyhänä ja itsestäänselvänä pidetty asia. Näiden ja monen muun asian seurauksena opin vahvan tiedostamattoman mallin, että omalla autolla kuljetaan vähän joka paikkaan, niin töihin, asioille kuin harrastuksiinkin. Opiskeluaikoinakin mulla oli lähes koko ajan käytettävissä auto, ja oi kyllä, mähän käytin sitä. Noloa tavallaan sanoa ääneen tämä kaikki, mutta en halua esittää, että pääni yllä olisi joku hohtavan vihreä sädekehä. Ehkä tämä myös auttaa muitakin huomaamaan, että missä vaiheessa tahansa voi pysähtyä tarkastelemaan ja muuttamaan piintyneitä tapojaan.

Aivan varmasti tulen tulevaisuudessa retkeilemään myös omalla autolla eikä tavoitteeni todennäköisesti tule olemaankaan koskaan esim. luopua kokonaan omasta autosta. Kuitenkin haluan laajentaa perspektiiviäni ja pohtia mitä kivoja luontokohteita esim. juuri radan varrelta löytyy.

Juna on mainio valinta lapsen kanssa matkustavalle

 




Suuntasin juttusarjan ensimmäiselle retkelle muutama viikko takaperin kahdestaan 4-vuotiaan tyttären kanssa, kohteena Hyvinkään Sveitsinpuisto ja erityisesti siellä sijaitseva luontopolku. Erityisesti juuri lasten kanssa matkustaessa junailuun pätee hyvin "matkalla olet jo perillä". Neiti oli aivan innoissaan kun kuuli, että menisimme nimenomaan bussilla ja junalla. Hän on aina niin utelias, kyselevä ja höpöttelevä junassa kuin tuollainen 4-vuotias nyt vaan ikinä voi olla. Matkaan otin rattaat, sillä niillä pääsee ilmaiseksi bussiin kotikaupungissamme, ja lisäksi kaikissa VR:n lähijunissa saa matkustaa ilmaiseksi paitsi alle 7-vuotias lapsi, myös tämän alle kouluikäisen kanssa rattailla kulkeva vanhempi. Kyllä, luit ja ymmärsit oikein! Rattailla voit siis kulkea alle 7-vuotiaan kanssa ilmaiseksi lähijunalla vaikka Helsingistä Tampereelle.

Aluksi rattaiden ottaminen 4-vuotiaalle tuntui pummaamiselta, sillä eihän tyttö ole rattaisiin juuri päässyt 2-vuotta täytettyään ja pikkuveljen synnyttyä. Kuitenkin jos olet julkisilla retkeilemässä lasten kanssa, niin suosittelen unohtamaan kaikki idealistiset periaatteet lasten hyötyliikuntaan kannustamisesta, sillä todennäköisesti pelkkää siirtymää kävellen kertyy reissussa useita kilometrejä ja siihen päälle tietysti itse kohteessa  kävely ja retkeily. Todellakin ihan aidosti tarvitset niitä rattaita, et pelkästään tikettinä vaan myös hermojasi varten. Nopeampi vaihtoehto on ottaa matkaan rattaiden sijaan pyörä, mutta silloin joudut aina maksamaan itse tiketistä.

Hyvinkään asemalta matkaan Sveitsin ytimeen hotellikeskuksen ja samalla luontopolun lähtöpisteen luo tulee n. 2 kilometriä. Sinne menee juna-asemalta myös busseja, mutta päätin neiti rattaissa kävellä tämän välin kauniissa auringonpaisteessa.

Sveitsinpuiston ulkoilualue


Sveitsinpuisto on laaja, metsäinen virkistysalue, jossa sijaitsee myös 96:n ha laajuinen luonnonsuojelualue. Sieltä on yhteys myös Kytäjä-Usmin järvien ja lampien täplittämään laajaan, yhtenäiseen ulkoilualueeseen, joten polut eivät kesken lopu. Sveitsinpuistoa puolestaan leimaa geologinen monimuotoisuus: korkeuseroja on paljon harjumaisen maaston ja suppien ansiosta.

Sveitsinpuiston 2,4 kilometriä pitkä luontopolku alkaa Sveitsin majalta läheltä Sveitsin hotellia seikkailupuiston vierestä. Hädintuskin olimme ehtineet koukata pois mäntyiseltä seikkailupuiston alueelta, kun neiti jo ilmoitti olevansa kovasti nälkäinen ja kaipailevan eväitämme. Ei evästely todellakaan aina vaadi suunniteltua, ihmeellistä nuotiokokkailua huikaisevan mietityllä ja kauniilla tulipaikalla, joten ei muuta kuin sivuun polulta mättäälle eväitä syömään ja elämä oli taas mallillaan.

Eväspaikalla

Ja kuinka mallillaan se siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan olikaan! Imin itseeni sammaleella istuessani voimaa harjun rinteellä kasvavasta metsästä ja katselin puiden lomassa siintelevää, tälle talvelle niin harvinaista sinitaivasta. Iltapäivän viimeiset, metsään saakka ylettyvät valonsäteet leikkivät puiden rungoilla ja oksilla. Neiti oli taas täynnä tarmoa ja intoa saatuaan verensokerit nousemaan, ja lähti juoksemaan ylös harjua. Musta lasten kanssa retkeillessä niin parhaita hetkiä ovat ne, kun lasten into lyö niin yli laitojen, että he lähtevät täysin spontaanisti pois merkityltä polulta pinkomaan maastoa kaihtamatta.

Bongaa kuvasta lapsi

Jatkoimme etenemistä pitkin leveää kuntopolkua pitkin. Tämä on ylivoimaisesti Sveitsin huonoin puoli: merkityt reitit, mukaanlukien tämä luontopolku, ovat lähinnä tällaisia leveitä polkuja, joilla en oikein itse saa samanlaista luonnossa kulkemisen kokemusta kuin pienemmillä kinttupoluilla. Tietysti aina voi poiketa pienemmille poluille ja katsoa minne niitä pitkin kulkemalla päätyy.


Sveitsin luontopolku kulkee luonnonsuojelualueella, joten mikäli ei anna leveän kulkureitin häiritä niin kaunista, arvokasta luontoa kyllä löytyy. Metsä on pääasiassa tunnelmallista, melko vanhaa kuusimetsää. Kun on kerran virittänyt silmänsä metsässä kulkiessa sopivalle taajuudelle, niin sellainen metsä alkaa vetää todella koukuttavasti puoleensa. Tuntuu, ettei vaan saa tarpeekseensa vanhojen kuusien, tasaisen pehmeän sammalmaton ja niiden lomaan kaatuneiden vanhojen puiden luomasta arvoituksellista seesteisyyttä huokuvasta, syvästi rauhoittavasta tunnelmasta.

Luontopolun rastit on toteutettu QR-tekniikalla, mutta valitettavasti kännykkäni simahti tulomatkalla, joten niistä en osaa kertoa sen enempää.

Jottei totuus luontopolun "polusta" vallan unohtuisi

Ennen kotimatkaa kävimme vielä juomassa mehut Sveitsin hotellissa, jonka yhteydessä sijaitsevat myös mm. uimahalli ja maauimala, Superpark sekä jo mainittu seikkailupuisto ulkona. Tällä alueella totisesti riittää liikunnallista tekemistä joka makuun!

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...