maanantai 20. tammikuuta 2020

Aulanko, Kanta-Hämeen helmiä — myös mustan talven keskellä

Itsekseen vietettynä viikonloppuna retkeilyinspiraatio oli virrannut valtoimenaan. Niinpä maanantai-arkivapaapäivänä, palattuani tavalliseen arkeen noiden nuppusten kanssa, tarmokkaana pakkasin yksin lapset ja koiran matkaan. Suuntasimme kohti Aulankoa, tuota Hämeenlinnan varmaankin tunnetuinta ja useimpien mielestä myös kauneinta luontokohdetta. Maisemallisesti Aulangon vaikuttavin yksittäinen kohde on näkötorni ympäristöineen ja sen juurelle meidänkin pikku retki suuntautui. Näkötornista avautuvat huikaisevat näkymät Aulangonjärvelle ja sitä ympäröiviin metsiin, joista osa on suojeltuja. Alueella risteilee lukemattomia ulkoilu- ja kinttupolkuja monenlaisiin tarpeisiin ja retkiin.

Olen todennut, että kun on yksin liikenteessä tämmöisen sakin kanssa niin retken painopiste kannattaa pitää jossain aivan täysin muualla kuin kuljetuissa kilometreissä. Siihenkin Aulanko on omiaan. Näkötornin ympäristö kun tosiaan tarjoaa niin makoisan ja mehevän siivun kansallismaisemaa, että siellä tuntee olevansa heti perillä täyden kattauksen äärellä.






Saapuessamme näkötornin juurelle meitä lykästi: oli auringonnousun aika, ja pilviverho rakoili horisontissa sen verran, että pääsimme todistamaan tälle talvelle suhteellisen harvinaista valoilmiötä. Auringon säteet siivilöityivät kauniisti männynoksien lomitse luoden taianomaisen hetken synkän ja harmaan talven keskelle. Ei siinä voinut muuta tehdä kuin imeä tajuntaansa jokainen valonsäde ja toivoa, että niiden voimalla porskuttaisi taas muutaman synkän ja sateisen arkisen työpäivän illan läpi.

Näkötornin sisällä kulkevia portaita pitkin pääsee kesäaikaan kipuamaan tornin huipulle, mutta tähän vuodenaikaan meidän oli tyytyminen välitasanteeseen. Eipä se juuri harmittanut, sillä näkymät siitäkin ovat upeat. Lisäksi lapsilla oli hullunhauskaa, kun he juoksivat rinkiä tasanteen ympäri. Lopuksi kelpasi nauttia tasanteen penkeillä tukevat eväät ennen kuin valoilmiö hävisi pilviverhon muodostaman esiripun taa.





Näkötornista suuntasimme vielä sen juurella sijaitsevaan näköalapaikkaan, josta siitäkään näkymät eivät ole "yhtään hassummat".






Aivan näköalapaikan vierestä lähtevät rappuset, yhteensä 322 askelmaa, alas Karhuluolalle. Niitä alas astellessani kiinnitin huomiota jylhään ja vanhaan kuusikkoon jyrkässä rinteessä. Huolimatta näistä ihmisen aikaansaamista, poika sylissäkin varsin miellyttävän etenemisen mahdollistavista portaista tunnelma siinä jyrkänteen ja ikikuusikon välissä oli jotenkin jylhä ja alkukantainen.




Poika tosiaan ei suostunut portaissa minkäänlaiseen yhteistyöhön, joten jo ihan turvallisuudenkin nimissä toisen käden kantoon vapauttaakseni annoin Oivan vastoin luonnonsuojelualueiden koiran kiinnipitosääntöjä mennä portaat meidän edellämme vapaana, hihna maata viistäen. Mitään kantovälinettä kun mulla ei ollut mukana.


Alhaalla vastassa oli tämä jyrkänteeseen hakattu syvennys, Karhuluola, karhupatsaan majapaikka. Siinä riittikin taas lapsille ihmeteltävää ja rinkiä juostavaksi joksikin aikaa.



Olin hieman haaveillut, että voisimme tepsutella kuusikossa pitkin tasaista, molemmille lapsillekin erittäin helppokulkuista polkua pitkin ja palata ylös näkötornille hieman eri reittiä. Kuitenkin pikkulapsiperheen retkeilyrealiteetit tulivat jälleen vastaan. Vaikka vajaa parivuotias poikamme kulkeekin jo halutessaan kävellen ihan kivanpituisia pyrähdyksiä, niin hän on uhmaiän kynnyksellä tullut, jos mahdollista, koko ajan vaan haluttomammaksi kulkemaan edes minimaalisia matkoja yhtä matkaa. Niinpä kun etenemiskerroin ilman lihasvoimiani oli pyöreä nolla, niin luovuin tästä hentoisesta haaveestani.



Rakkaan taaperoiseni yhteistyöhaluttomuus luonnollisestikin jatkui portaita ylös kiivetessä, mutta eikös olekin hienoa, miten sitä voi päästä treenaamaan yksin lasten kanssakin. Heh. Treeniä tahditti siinä vielä epäilyttävälle tuoksahtava vaippa. Esikoinen sen sijaan ilahdutti, eikä rutissut kertaakaan noustessamme 322:ta porrasaskelmaa. Hienoa. Eivät kaikuneet kannustukseni ja jutusteluni sitkeydestä ja raskasta rupeamaa seuraavasta hyvästä olosta kuuroille korville.

Tähän parituntiseen reippailuun muutamien satojen metrien säteellä mahtui paitsi upeita maisemia ja niistä huokuvaa seesteistä mielenrauhaa, myös varsinainen läpileikkaus pikkulasten kanssa retkeilyyn. Ennen kaikkea se on iloa, yhdessäoloa, liikettä, luonnon tyynnyttävää rauhaa, leikkejä ja onnistumisen kokemuksia. Mutta se on myös jatkuvia kompromisseja, lapsen ehdoilla toimimista, huonoon aikaan täräytettyjä tuotoksia vaippaan, yhteistyöhaluttomuutta ja hikikarpaloita äitiparan otsalla. Ja vaikkapa oksennuksen siivoamista autosta sillä kävi ilmi, että taaperolle oli retkemme aikoihin puhkeamassa oksennustauti.

Lasten kanssa retkeily on siis elämää mitä suurimmassa määrin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...