maanantai 27. tammikuuta 2020

Oivalluksia luonnon poluilta

Luonnon kutsu viimeiset puoli vuotta on ollut suorastaan huumaava, eikä tälle ajatusten ja tunnelmointien vihertymiselle ja metsittymiselle ole loppua näköpiirissä. Kaikki ainekset nykyiselle vahvasti luontoon kallistuvalle maailmalleni ovat aina olleet olemassa, juurtuneina lapsuudesta saakka. Kuitenkin välillä olen maailmoineni tallannut kuvainnollisesti pitkin siloitellumpia ja laitetumpia polkuja, ja jos en nyt maanteitä niin ehkäpä luotisuoria metsäteitä pitkin. Nyt kapeina ja vaatimattomina hämyisessä ja hiljaisessa kuusikossa kiemurtelevien kinttupolkujen kutsu on kuitenkin käynyt vastustamattomammaksi kerta toisensa jälkeen. Niinpä tein päätöksen, ja muutin blogin näkökulmaa ja pääteemaa tämän kaiken mukaiseksi - nyt myös virallisesti.

Evon retkeilyalueella


Aloitin siis kirjoittelun viime kesänä keskeltä huikean inspiroivaa ja nousujohteista juoksukautta, kesän toinen toistaan mieltä ja juoksuflowta hivelevien juoksukokemuksien keskeltä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksun maailmaan kunnolla säntääminen on aikuisiän liikuntahistoriassani parasta mitä mulle on tapahtunut. Halu hikiliikkua säännöllisesti on mussa suhteellisen pysyväluonteiseksi osoittautunut ominaisuus ja varsin syvälle vuosien saatossa hakattu tarve. Sitä tarvetta eivät koskaan voi pelkästään leppoisa luonnossa käyskentely ja arkiliikunta täysin täyttää, vaikka kuinka niitäkin rakastan. Ja miten kauniisti tuo juoksuharrastus luontoviehtymykseni ja pikkulapsiperheen äidin ja koiranomistajan ajankäytöllisten haasteiden kanssa resonoikaan, yhä ja edelleen.

Siispä Happoradion sanoin: "puhu mitä puhut mutta juoksemista älä lopeta (vaikka suunta puuttuu)".

Toisaalta myös puhunpa mitä puhun, niin ei siitä pääse mihinkään, inspiraatio retkeilyyn ja luontoharrastukseen lyövät loiskuvilla lainehilla yli kilometrivauhteja ja kilometrejä kyttäilevän ja seuraavia juoksutavoitteita suunnittelevan juoksuharrastusminäni. Juoksu jää, jos ei nyt kävelyn tasoiseksi yhdeksi retkeilymuodoksi, niin vahvasti altavastaajaksi ja esim. synkkien koko talven syyssääiltojen kokonaisvaltaisempien luontokokemuseuforioiden korvikkeeksi.

Salamajärven kansallispuistossa

Jatkossa siis luovutan blogini pääroolin virallisesti retkeily- ja muille luontoaiheisille jutuille. Kun katsoo viimeisten julkaisujeni aiheita, niin eipä tämä erityisemmin muutosta nykyiseen linjaan tuo, sillä juoksuharrastuksen altavastaajarooli on näkynyt jostain viime marraskuusta saakka. Lapsiperhearjen sotkeminen liikkuvan ja luontoon taipuvaisen ihmisen elämään on tietenkin jatkossakin tärkeä osa coctailia. Eivätkä juoksujututkaan taatusti jää tähän, mutta yleinen näkokulma vaan lienee varsinaiseksi juoksublogiksi... krhm, varsin metsittynyt.

Onneksi ei tarvinnut tämän muutoksen myötä kovin radikaalisti blogin nimeä muuttaa, sillä "Oivalluksia lenkkipolulla" oli mielestäni oivalluksiani parhaasta päästä. Seikkaileehan mukanani luonnossa - eteninpä sittenpä kävellen tai juosten - lähes aina tuo uskollinen retki- ja juoksukaverini, nahkacollie Oiva. Ja oivalluksia, niitä todella tulee varsinkin juoksulenkeillä enemmän kuin missään. On uskomatonta, miten sekä luonto että juoksun rytmi, kaikista tehokkaimmin molemmat yhdessä, saavat tuon luovan puoleni heräämään. Myös lähes kaikki tänne kirjoitetut aiheet olen varmaankin keksinyt lenkeillä ja monet monituiset tekstit luonnostellut tietoisuuteni ja alitajuntani yhteistyöllä valmiiksi päähäni askeleiden seuratessa toisiaan.

Joten ei muuta kuin nautitaan luonnosta, retkeilystä ja juoksemisesta. Tai millä tyylillä nyt kukakin sitten ikinä luonnossa etenee. Ja palataan asiaan taas joku kerta uusien luontofiilistelypainotteisten tunnelmien kera.

Saana-tunturin laella

maanantai 20. tammikuuta 2020

Aulanko, Kanta-Hämeen helmiä — myös mustan talven keskellä

Itsekseen vietettynä viikonloppuna retkeilyinspiraatio oli virrannut valtoimenaan. Niinpä maanantai-arkivapaapäivänä, palattuani tavalliseen arkeen noiden nuppusten kanssa, tarmokkaana pakkasin yksin lapset ja koiran matkaan. Suuntasimme kohti Aulankoa, tuota Hämeenlinnan varmaankin tunnetuinta ja useimpien mielestä myös kauneinta luontokohdetta. Maisemallisesti Aulangon vaikuttavin yksittäinen kohde on näkötorni ympäristöineen ja sen juurelle meidänkin pikku retki suuntautui. Näkötornista avautuvat huikaisevat näkymät Aulangonjärvelle ja sitä ympäröiviin metsiin, joista osa on suojeltuja. Alueella risteilee lukemattomia ulkoilu- ja kinttupolkuja monenlaisiin tarpeisiin ja retkiin.

Olen todennut, että kun on yksin liikenteessä tämmöisen sakin kanssa niin retken painopiste kannattaa pitää jossain aivan täysin muualla kuin kuljetuissa kilometreissä. Siihenkin Aulanko on omiaan. Näkötornin ympäristö kun tosiaan tarjoaa niin makoisan ja mehevän siivun kansallismaisemaa, että siellä tuntee olevansa heti perillä täyden kattauksen äärellä.






Saapuessamme näkötornin juurelle meitä lykästi: oli auringonnousun aika, ja pilviverho rakoili horisontissa sen verran, että pääsimme todistamaan tälle talvelle suhteellisen harvinaista valoilmiötä. Auringon säteet siivilöityivät kauniisti männynoksien lomitse luoden taianomaisen hetken synkän ja harmaan talven keskelle. Ei siinä voinut muuta tehdä kuin imeä tajuntaansa jokainen valonsäde ja toivoa, että niiden voimalla porskuttaisi taas muutaman synkän ja sateisen arkisen työpäivän illan läpi.

Näkötornin sisällä kulkevia portaita pitkin pääsee kesäaikaan kipuamaan tornin huipulle, mutta tähän vuodenaikaan meidän oli tyytyminen välitasanteeseen. Eipä se juuri harmittanut, sillä näkymät siitäkin ovat upeat. Lisäksi lapsilla oli hullunhauskaa, kun he juoksivat rinkiä tasanteen ympäri. Lopuksi kelpasi nauttia tasanteen penkeillä tukevat eväät ennen kuin valoilmiö hävisi pilviverhon muodostaman esiripun taa.





Näkötornista suuntasimme vielä sen juurella sijaitsevaan näköalapaikkaan, josta siitäkään näkymät eivät ole "yhtään hassummat".






Aivan näköalapaikan vierestä lähtevät rappuset, yhteensä 322 askelmaa, alas Karhuluolalle. Niitä alas astellessani kiinnitin huomiota jylhään ja vanhaan kuusikkoon jyrkässä rinteessä. Huolimatta näistä ihmisen aikaansaamista, poika sylissäkin varsin miellyttävän etenemisen mahdollistavista portaista tunnelma siinä jyrkänteen ja ikikuusikon välissä oli jotenkin jylhä ja alkukantainen.




Poika tosiaan ei suostunut portaissa minkäänlaiseen yhteistyöhön, joten jo ihan turvallisuudenkin nimissä toisen käden kantoon vapauttaakseni annoin Oivan vastoin luonnonsuojelualueiden koiran kiinnipitosääntöjä mennä portaat meidän edellämme vapaana, hihna maata viistäen. Mitään kantovälinettä kun mulla ei ollut mukana.


Alhaalla vastassa oli tämä jyrkänteeseen hakattu syvennys, Karhuluola, karhupatsaan majapaikka. Siinä riittikin taas lapsille ihmeteltävää ja rinkiä juostavaksi joksikin aikaa.



Olin hieman haaveillut, että voisimme tepsutella kuusikossa pitkin tasaista, molemmille lapsillekin erittäin helppokulkuista polkua pitkin ja palata ylös näkötornille hieman eri reittiä. Kuitenkin pikkulapsiperheen retkeilyrealiteetit tulivat jälleen vastaan. Vaikka vajaa parivuotias poikamme kulkeekin jo halutessaan kävellen ihan kivanpituisia pyrähdyksiä, niin hän on uhmaiän kynnyksellä tullut, jos mahdollista, koko ajan vaan haluttomammaksi kulkemaan edes minimaalisia matkoja yhtä matkaa. Niinpä kun etenemiskerroin ilman lihasvoimiani oli pyöreä nolla, niin luovuin tästä hentoisesta haaveestani.



Rakkaan taaperoiseni yhteistyöhaluttomuus luonnollisestikin jatkui portaita ylös kiivetessä, mutta eikös olekin hienoa, miten sitä voi päästä treenaamaan yksin lasten kanssakin. Heh. Treeniä tahditti siinä vielä epäilyttävälle tuoksahtava vaippa. Esikoinen sen sijaan ilahdutti, eikä rutissut kertaakaan noustessamme 322:ta porrasaskelmaa. Hienoa. Eivät kaikuneet kannustukseni ja jutusteluni sitkeydestä ja raskasta rupeamaa seuraavasta hyvästä olosta kuuroille korville.

Tähän parituntiseen reippailuun muutamien satojen metrien säteellä mahtui paitsi upeita maisemia ja niistä huokuvaa seesteistä mielenrauhaa, myös varsinainen läpileikkaus pikkulasten kanssa retkeilyyn. Ennen kaikkea se on iloa, yhdessäoloa, liikettä, luonnon tyynnyttävää rauhaa, leikkejä ja onnistumisen kokemuksia. Mutta se on myös jatkuvia kompromisseja, lapsen ehdoilla toimimista, huonoon aikaan täräytettyjä tuotoksia vaippaan, yhteistyöhaluttomuutta ja hikikarpaloita äitiparan otsalla. Ja vaikkapa oksennuksen siivoamista autosta sillä kävi ilmi, että taaperolle oli retkemme aikoihin puhkeamassa oksennustauti.

Lasten kanssa retkeily on siis elämää mitä suurimmassa määrin.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Hatlamminsuo, Riihimäen arvokkain luontokohde

Lapset ja mieheni lähtivät ilman mua muutamaksi päiväksi mummolaan, joten lauantaiaamuna heräsin aivan toisenlaiseen todellisuuteen mihin olen viime vuosina tottunut. Ja ohjelmassa oli muun muassa, mitäpäs muutakaan kuin retkeilyä! Vaikka perheretkeily on mulle suorastaan sydämen asia ja retkikavereilla on paikkansa, niin kyllä introvertin sielua hellii kun pääsee edes joskus rehelliselle luontoretkelle aivan täysin yksin. Toki säännöllisesti luonnossa juostessa saan myös sitä puhdasta omaa aikaa, mutta rauhallisella, havainnoivalla ja kaikesta etenemisen kahleista vapautetulla luonnossa liikuskelulla on ehdottomasti myös mulla paikkansa.

Mulla ei ollut autoa käytössä ja missasin viimeisen järkevän junan Hämeenlinnaan, joten alunperin suunnittelemani Aulangon sijaan piti valita jokin pyörämatkan päässä oleva kohde. Kohteeksi valikoitui siten Riihimäen arvokkain luontokohde, taajaman tuntumassa sijaitseva Hatlamminsuo. Tämä keidassuo on säilynyt pääosin luonnontilaisena. Alueelle tultaneen perustamaan jossain vaiheessa luonnonsuojelualue.

Viime vuoden aikana kävin useampaan otteeseen kiertämässä lasten kanssa Hatlamminsuon kilometrin mittaisen luontopolun. Se onkin aivan erinomainen lähiretkikohde lapsiperheille. Lisäksi alueella on paljon laajempi polkujen verkosto, ja lumisena aikana latuja. Luontopolkua lukuunottamatta polut eivät ole merkattuja, joten jos siltä poikkeaa niin kartta pitää olla. Luontopolun aloituspisteessä parkkipaikan äärellä sijaitsevat laavu ja nuotiopaikka, jossa valmistuvat mukavasti makkarat luonnossa reippailun jälkeen.



Luontopolku alkaa metsäisellä osuudella. Metsä on virkistyksellisesti arvokasta, avointa ja tunnelmallista kuusimetsää, joskaan ei vielä mitään yli satavuotiasta ikikuusikkoa.







Sää oli poutainen, ja pakkasta muutama aste. Syvänvihreä metsä ja kuurainen suoalue loivat upean kontrastin!

Muutaman sadan metrin jälkeen luontopolku jatkuu aavalle nevalle eli puuttomalle suolle, mutta jatkoin tällä kertaa omia reittejäni maastokarttasovelluksen turvin.

Mäntyvaltaisen suon eli rämeen läpi kulkeva polku on todella viehättävä. Rämeen luonnontilaisuus näkyi selvästi mm. kelojen ja konkeloisten vanhojen mäntyjen myötä.






Vakioretkivarustukseeni kuuluu tätä nykyä paitsi järjestelmäkamera, myös kiikarit uusvanhan lintuharrastukseni myötä. Olipas ihanaa, kun oli pelkkää aikaa ja rauhaa kuunnella ja havainnoida hiljaista metsää kaikilla aisteilla. Hippiäiset toivottivat heti luontopolun alussa tervetulleiksi hyvin hentoisella sirkutuksellaan ja niitä riittäkin reitin varrella. Jossain vaiheessa poikkesin polulta bongaamaan kuusikon kätköissä kopistelijaa, mahdollisesti palokärkeä tai käpytikkaa. Myöhemmin suon toiselta puolen raikasi palokärjen kuuluva ja kirkas äännähtely ja rummutus. Lisäksi oli muutamia pikkulintuja, joiden ääntä en tunnistanut. Äänihavainnoiksi siis jäivät lintupäiväkirjani merkinnät tällä kertaa, mutta on ihanaa huomata, että onhan mulla vielä ihan toimiva kuuloaistikin. Niin monet vuodet vain hiihtelin luonnossa rivakkaa kyytiä maiseman huippukohtia odotellen. Lasten esimerkin myötä olen tosiaan oppinut paljon rauhallista, havainnoivaa matkantekoa ja pienien havaintojen ja oivallusten arvoa.



Polkuni sivusi Hatlamminmäkeä, jossa sijaitsee jääkauden jäätikköjen sulamisesta syntyneen jäämeren muinainen ranta. Tämä on geologisesti arvokas luontokohde. Alkoi olla hieman hämärää ja mulla oli kiire kuvaamaan nevasuota, joten en tällä kertaa jäänyt etsimään maisemallisesta vaikuttavinta kivimuodostelmaa mäeltä.


Hieman epämääräisten polkuvalintojen ja polkujen myötä päädyin avoimen nevan ja rämeen rajapintaan. Onneksi oli pakkasta, niin muuten hetteisellä ja upottavalla suolla oli helppo kävellä! Ja voi kuinka se olikaan kaunis kuuraisessa hunnussaan.









Lopulta tavoitin jälleen nevalla kulkevan luontopolun pitkospuut. Näin talvisaikaan suo on maisemallisesti kaunis, rauhaa ja seesteisyyttä huokuva paikka. Kuitenkin kyllä kieltämättä odotan keväistä luonnon heräämistä myös siltä kantilta, että pääsee kerryttämään lintu- ja muita luontohavaintoja ihan eri tavalla.


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Hyvinkään Terveysmetsäpolku — arvometsä kaupungin syleilyssä

Tiedätkö millaisessa metsässä kuljet?


Ihan ensimmäiseksi en malta olla pohjustamatta tätä ja seuraavia retkipostauksia sillä, josta olen lukenut viime aikoina kirjasta toisensa jälkeen: nimittäin suomalaisten metsien tilalla. Suomessahan alkoi tehometsätalous kunnolla sotien jälkeen, jolloin metsämme valjastettiin sotakorvausten maksun, kansantalouden nousun ja elintason kasvun keskeiseksi vetojuhdaksi. Metsienkäsittelymuodoksi vakiintui tasaikäisiin kasvatusmetsiin nojaava avohakkuu, ja sama linja on voimissaan yhä tänäkin päivänä. Metsien monimuotoisuudelle tämä kaikki on aiheuttanut dramaattisia muutoksia: luonnonmetsien osuus Suomen metsistä varsinkin Etelä-Suomessa on kutistunut hälyttävän pieneksi ja metsälajiston monimuotoisuus on suoranaisessa kriisitilassa. Vanhojen metsien lajit ovat hätää kärsimässä.

Vaikka sanomme olevamme metsäkansaa, niin harva luultavasti nykyään käytännön tasolla tietää miltä luonnontilainen metsä näyttää sillä niin harvinaisia ja sirpaloituneita ne nykypäivänä ovat. Vaikka itse olen varttunut maalla metsissä könyten, niin tilanteeni ei oikeastaan ole sen kummempi. Mua ympäröineet metsät ovat aina olleet talousmetsiä, ja olen alusta pitäen tottunut niiden ilmeeseen.

Nyt kun Suomen metsien tilanne on paljon ollut mielen päällä, niin luonnollisestikin olen tavallista enemmän katsonut vähän sillä silmällä metsiä, joissa kuljen. Niin tein myös eilen, kun suuntasimme esikoisneidin kanssa Hyvinkään terveysmetsäpolulle viettämään jo perinteeksi muodostunutta lähes viikottaista "tyttöjen iltapäivää" luonnossa.

Sijainti


Hyvinkään terveysmetsä sijaitsee käytännössä aivan kaupungin palveluiden vieressä lähellä kauppakeskus Willaa. Matkasimme neidin kanssa paikkaan junalla ja pyörällä, ja matkaa rautatieasemalta metsään tuli noin 1,5 kilometriä. Luontopolkureissun jälkeen polkaisimme Kulttuurikahvila Arkikultaan vohveleille, joten kaikki on todellakin mukavasti lähellä.


Terveysmetsäpolku on avattu metsään viime kesänä. Taustalla on ollut ajatus tehdä luontopolku paikkaan, jossa metsän virkistysarvot ovat tavallista suuremmat. Olin lukenut retkeilijöiden arvioita siitä, että Terveysmetsä todella lunastaa lupauksensa, mutta siltikään en kaikkea viimeaikoina lukemaani vasten osannut odottaa mitään ihmeellistä. Jotenkin en kai osannut yhdistää mielessäni näin lähellä kaupunkia sijaitsevaa kohdetta merkittäviin luontoarvoihin.

Polku on kaikkiaan 2,3 kilometriä pitkä ja sen varrelta löytyy avattavien luukkujen takaa luontopolkurasteja. Niissä kerrotaan alueen luonnosta ja annetaan pieniä rauhoittumiseen ja luonnosta nauttimiseen kannustavia tehtäviä.



Polku vie mukanaan




Luontopolun ensimmäiset 750 metriä ovat esteettömiä. Huolimatta ihmisen kädenjäljestä muistuttavasta kivituhkaisesta polusta olin lumoutunut heti polun ensi metreillä: olin tullut hämyiseen, vanhaan kuusikoon, jossa oli vanhoja, halattavan paksuja puita. Siellä täällä näkyi lahopuuta merkkinä metsän käsittelemättömyydestä. Tämän täytyy nyt olla sitä ikimetsää, ajattelin.

Lahoavat kannot kääpineen ja kaatuneet lahoputt kertovat luonnontilaisuudesta


Pian luontopolku alkoi kulkea pienen puron viertä, mikä antoi polulle aivan omanlaistaan tunnelmaa hetkeksi. Puron varrella oli penkki, johon saattoi istahtaa kuuntelemaan puron solinaa. Kerrassaan ihastuttavaa!

Esteetön polku oli todellinen makupala, joten sitä voi kyllä yksinäänkin lämpimästi suositella.



Pitkospuita pitkin juurakkoiselle polulle



Matka jatkui esteettömän osuuden päätyttyä pitkospuita pitkin. Metsä oli edelleen kuusivoittoista kangasta, ja välillä kuljettiin puustoisen suon, korven, läpi. Kaiken ikivihreyden keskellä mietin jälleen kerran mikä ihana pakopaikka havumetsä onkaan lumettoman talven synkkyydessä!

Pitkospuut olivat jäisinä melko liukkaat, mikä hidasti tuon 3-vuotiaan kanssa kulkemista paljon. Neidillä kyllä löytyvät ylipäätäänkin luonteenpiirteistä vahvoina varovaisuus fyysisissä jutuissa sekä pohdiskelevaisuus, joten mistään reippaasta marssista metsässä nyt harvemmin saa unelmoida. Mutta hyvä oikeastaan niin, sillä mikäs kiire metsästä olisi pois! Erityisen kiinnostunut hän tänään vaikutti olevan kaikista pienistä onkaloista, ja pyysi mua kuvaamaankin niitä.


 Pitkospuiden loputtua polku oli erittäin juurakkoista, ja vaati askeleiden asettamista tarkkaan. Välillä matkan varrelle osui tavallista nuortakin metsää, mutta jossain vaiheessa taas kiinnitin huomiota metsän luonnontilaisuuteen lahopuineen. Retken jälkeen lueskelin, että Terveysmetsäpolku kulkee pääasiassa arvopuualueella, jossa kuusimetsä on yli 100 vuotta vanhaa. Sekin on todella jotain näissä Suomen metsätalouden murjomissa metsissä!

Yhteenveto


Kaikkiaan olin Terveysmetsäpolusta erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä en tosiaan jostain syystä osannut odottaa edes tämän vertaa luonnontilaista metsää. Polku oli erittäin hyvin merkattu puisilla kuusimerkeillä, ja luontopolkurastit toivat sille pikantin lisän. Lisäksi polulla oli mukavaa vaihtelua puroineen ja korpineen, ja helppoa ja vähän vaikeampaa kuljettavaa oli makuuni juuri sopivasti. Voin siis todella yhtyä näkemykseen Hyvinkään terveysmetsän tavallista paremmista virkistysarvoista, sillä kulkevathan ne käsi kädessä juurikin mm. metsän vähäisen käsittelyn ja maaston monipuolisuuden kanssa.



Kun vielä yhdistää tämän kaiken keskeiseen sijaintiin niin olen suorastaan häkeltynyt! Metsähän on suoranainen aarre. Olen suorastaan kateellinen - mäkin haluaisin tuollaisen lähimetsän.

Polulla riitti lauantaipäivänä paljon liikkujia, mikä on musta vain hienoa. Ihan mahtavaa, että niin monilla ihmisillä on näin matalan kynnyksen mahdollisuus virkistyä ja syventää luontosuhdettaan luontoarvoiltaan tällaisessa paikassa. Luontoretkeilyn ja voimakkaiden luontokokemusten ei pitäisi musta vaatia aina ajamista vähintään puoli tuntia, mutta tietysti se siihen helposti menee mitä vähemmän virkistys- ja luontoarvoiltaan korkeatasoisia paikkoja on lähettyvillä.


PS. Jos metsät ja metsiemme tila kiinnostavat, suosittelen lämpimästi lukemaan esim. tämän vuoden Tietofinlandia-voittajan, kirjan nimeltä Metsä meidän jälkeemme.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Mitä puhun kun puhun vihdoin taas juoksemisesta

Kuinka voikin kirjoittamisen aloittaminen olla niin paljon aikaisempaa vaikeampaa nyt kun takana on useamman viikon bloggaustauko! Toivottavasti tämä tästä taas lähtee, sillä en todellakaan halua tämän kirjoitusharrastuksen hiipuvan pois. Helpottaakseni kirjoitustauon jälkeistä blankon ruudun haastetta ajattelin kirjoitella rytmikkään ja turvallisen lineaarisesti kuluneen juoksuvuoden sekä nykyhetken ja tulevaisuuden meiningeistä.

Alkuvuosi 2019 - talviliikunnan huumaa


Kevättalven parhaita lumikenkäilyhankia

Vuosi sitten saimme nauttia aivan toisenlaisesta talvesta kuin nyt. Lunta oli yllin kyllin, ja esikoinen pääsi ottamaan ensi askeleita eri talviliikuntamuodoissa. Sen myötä virisi ajatus: voisinhan minäkin vuosien tauon jälkeen suunnata suksimaan, jäälle ja lumikenkäilemään! Ja sen todella teinkin. Lumenvalkoinen inspiraatio vaan virtasi. Erityisesti viihdyin hangilla lumikenkien päällä, sillä siinä, aivan kuten juoksussakin, saa paitsi kunnon treenin luonnossa niin myös yhdistettyä koiranulkoilutuksen kätevästi samaan pakettiin.

Maalis-toukokuu 2019 - juoksukengät alle ja valmistautumista ensimmäiseen puolimaratoniin


Jo etukäteen helmikuussa aloin suremaan lumien sulamista. Mihinkä sen myötä siirtäisin tämän kaiken talviulkoiluinspiraation? Hölmö kysymys, juoksuunpa tietenkin! Nyt en voi kuin ihmetellä miten juoksulenkkarit ovatkaan saattaneet olla naulassa tuota ennen kokonaiset seitsemän vuotta. Sinä aikana hoidin hikiliikuntatuokioni pääasiallisesti salilla ja jumpissa, ja luontonautiskelut ja koiraulkoilutukset olivat sitten erikseen. Miten olinkaan ehtinyt jo unohtaa, että kaiken voi saada myös samaan pakettiin. Tämä "suunnaton oivallus" (:D :D) hivelee mieltäni yhä kovasti. Tässä nykyisessä arjessa kun puhdasta omaa aikaa ei ole entiseen malliin, luo tuo oivallus erittäin vankan perustan juoksuharrastukselleni. Sitä on kerrassaan vaikea murtaa.

Huhtikuussa sen taisin keksiä: mähän ilmoittaudun puolimaratonille! Treenasin säntillisesti nettiohjelman mukaan, ja Helsinki Half Marathonilla kesäkuussa sain ensimmäiseksi puolimaraton-ajakseni 2:23.


Kesä - elokuu 2019 - upea, nousujohteinen, huumaava juoksukesä


HHM:n jälkeen janosin lisää juoksuhaasteita, ja ilmoittauduin Paavo Nurmi Marathonille. Motivaatio ja päämäärätietoisuus olivat huipussaan, ja sen myötä etsin ahkerasti tietoa juoksuharjoittelusta ja suunnittelin melko säntillisesti kaikki kesän juoksuviikkoni. Huolehdin siitä, että pidin kaikki avainlenkit ohjelmistossa viikottain, vaihtelin avainharjoitusten pituuksia ja sen sellaista ja pidin myös huolta, että myös eri viikkojen kuormitukset vaihtelivat järkevästi.  Kerrassaan fiksua treenaamista siis vaikka itse sanonkin - tästä kesästä voin aina myöhemminkin ottaa mallia!

Pitkät lenkit olivat silkkaa huikeutta kesällä - verrattuna loka-joulukuun ajoittaiseen tylsistymiseen.
Tässä takana 18 km.

Ja tulosta tuli. Juoksuvauhdit tuntuivat kasvavan tasaisesti, ensimmäinen kymppini reilusti alle tuntiin kertoi samaa tarinaa ja juoksuflow valtasi mielen kerta toisensa jälkeen. Juoksu oli parasta! Toki myös luonto antoi itsestään niin avokätisesti jokaisella lenkillä, että sitä on tämän talven synkässä pimeydessä vihmovassa sateessa katulamppujen kelmeässä valossa juostessa vaikea välillä edes käsittää.

Paavo Nurmi Marathonin tulos elokussa oli linjassa upean juoksukesän kanssa: onnistuin parantamaan puolimaratonaikaani muutamassa kuukaudessa huimat 23 minuuttia! Olen yhä tuosta saavutuksestani iloinen ja ylpeä.

Syys - joulukuu 2019 - tavoitteettomuutta ja muita ajatuksia ja harrastuksia valtaamassa alaa


Paavo Nurmen jälkeen mulla ei ole ollut minkäänlaista varsinaista tavoitetta, jota varten olisin harjoitellut. Sen myötä jotenkin kadotin suunnitelmallisuuteni treenaamisessa: ensin lakkasin merkitsemästä treenejä kalenteriin, ja pikkuhiljaa vuoden loppua kohden katosi myös muu suunnitelmallisuus. Lopulta en enää edes miettinyt etukäteen minä päivinä menisin lenkille vaan lähdin silloin "kun siltä tuntui". Useimmiten kyllä siltikin sain mahdutettua viikkoihini peruslenkin, jonkinlaisen vauhtilenkin ja pitkän lenkin, mutta näistä rupesi joulukuussa aina puolivahingossa jäämään väliin joku. Juostut kilometrit olivatkin pienimmillään loppuvuonna (uskoakseni, sillä en ollut dataakaan enää pitkään aikaan jaksanut kytätä). Siitäkin huolimatta, että lokakuun jälkeen olen tehnyt kolmipäiväistä työviikkoa eli aikaa kyllä olisi ollut juosta enemmänkin.

Samaan aikaan muut vapaa-ajan harrasteet valtasivat aikaani ja ajatuksiani: aloin lukea aikaisempaa paljon, paljon enemmän, koin luonto- ja retkeilyharrastukseeni paneutumisen aina vain merkityksellisemmäksi ja tärkeämmäksi ja sain jonkinlaisen "uuden heräämisen" ympäristön- ja luonnonsuojelun maailmaan. Vaikka siis juoksemista en missään vaiheessa lopettanut niin välillä koin, että juoksu oli ennemminkin yksi tapani kokea luontoa, ei niinkään erillinen harrastus. Vähän kuten eivät luontoretkeilijät kävelyäkään kutsu harrastuksekseen.



Entäs nyt ja tästä eteenpäin?


Kuten edellisestä postauksestani käy hyvin ilmi, juoksu sopii erinomaisen hyvin myös tähän aikaisempaa ympäristötietoisempaan ajatusmaailmaani ja tosiaan se on myös yksi tapani kokea luontoa. Eikä pidä unohtaa, että olen aina pitänyt, ja pidän edelleen hyvää fyysistä kuntoa ja hikiliikunnan tuomaa hyvää oloa tärkeänä prioriteeteissani. Tavoittelemani kunto ja kaipaamani liikuntakokemukset edellyttävät muutakin kuin esim. rauhallista retkeilyä ja arkiliikuntaa. Siksi juoksuharrastukseni kivijalka tuntuu edelleen hyvin vankalta kaikin puolin.

Jouluna kuitenkin pohdiskelin, että kaipaan juoksulta muutakin kuin luontokokemuksia ja sellaista yleistä liikunnallista höntsäilyä. Siinä kevään ja kesän tavoitteellisessa tykittämisessä nimittäin oli kertakaikkiaan jotain sellaista, mitä en halua kokonaan kadottaa. Se antoi ihanaa koheesiota, vankkaa rutiinia ja tiettyä vapautta erinäisistä häiritsevistä, motivaatiota latistavista ajatuksista kun jokainen treeni oli osa jotain suunnitelmallisempaa, tiettyyn päämäärään vievää kokonaisuutta. Ei tullut pahemmin esimerkiksi mietittyä juostako vai eikö juosta, ja jos juosta, niin mitä vauhtia ja minkä verran (paitsi tietysti siinä vaiheessa kun suunnitteli treeniviikkoa). Sitä vain juoksi ja nautiskeli.

Niinpä välipäivinä kaivoin netistä erään laadukkaan ja mulle sopivan oloisen maratonohjelman ja kaivoin kalenterini esiin. Viime kesänä suosittelin kovasti treenien merkkaamista kalenteriin etukäteen jos haluaa yhdistää lapsiperhearjen ja liikuntaharrastuksen, ja kyllä se vaan todellakin toimii edelleen.

Se kaipaamani päämäärä on kuitenkin vielä hieman hakusessa. Alkuun tosiaan ajattelin, että tähtään maratonille, mutta olisiko sittenkin tuttu puolimaraton riittävä mulle? Ehtiihän niitä maratoneja myöhemminkin kun aikaa lastenhoidolta vapautuu ja voi kuvitella juoksevansa enemmänkin kuin maksimissaan 40 km viikossa. Vaan kyllähän tuollakin kilometrimäärällä sen luulisi menevän rauhalliseen tahtiin. Oli tavoite mikä oli, tuota ohjelmaa ajattelin joka tapauksessa pitää pohjana, sillä se sopii musta molempiin tavoitteisiin. Se on myös monipuolinen, ja tänään teinkin elämäni ensimmäisen juoksukoordinaatioharjoitukseni.

Seuraavan kerran lappu rinnassa juoksen todennäköisimmin toukokuun puolivälissä Helsinki City Running Dayssa toukokuun puolivälissä. Ilmoittautumista vaan tosiaan en ole vielä pistänyt sisään, joten matka on siis arvoitus.


Sellaista. Eipä tullut sitten kirjoitettua mitään huikaisevan oivaltavaa ja filosofista kuten otsikko ehkä antoi ymmärtää, mutta toivottavasti nämä puheet siivittävät juoksuharrastukseni sekavasta höntsäilystä takaisin päämäärätietoisempaan nosteeseen.

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...