lauantai 30. marraskuuta 2019

Mitä sieltä metsäpolun varrelta oikein löytyykään? Lumoudu luontopoluista!

Vaikka olen jo noin puolisen vuotta tehnyt joka viikko ns. pitkän lenkin, jossa keskeistä on niellä tukeva annos kilometrejä, niin samanaikaisesti olen myös yhä etenevässä määrin löytänyt verkkaisesti liikkuvan, luontoa kaikessa rauhassa tutkivan pikkubiologin itsestäni. Taannoinhan toin esille, että mulla on vahva luontoharrastajan tausta lapsuudessani. Kuitenkin vuosikausiksi kadotin tämän puolen itsestäni enkä luontoretkillänikään pysähtynyt erityisemmin ihmettelemään ja pohdiskelemaan ympäröivää lajistoa ja muuta biologiaa sen syvällisemmin. Kunhan nautiskelin luonnosta ja sen hyvää tekevästä vaikutuksesta yleisesti.


Kävipä sitten niin, että musta tuli äiti. Varmaan suureksi osin juuri lasten liikuttavan kaikesta ympäristössään innostuneen, tutkiskelevan ja oppia janoavan asenteen myötä olen itsekin pysähtynyt katselemaan ympäröivää luontoa uusin, tai ainakin kauan pimennossa ollein silmin. Esikoisen kyselyikä on entistäkin enemmän saanut mut pysähtymään mut mitä moninaisimpien luonnonilmiöiden äärelle. Olen saanut jatkuvasti palautella mieliin lapsuudenaikaisia tietojani ja opetella aivan uuttakin.


Välillä olen harmitellut, ettei pienten lasten kanssa ole mielekästä tehdä ainakaan säännöllisesti muutamaa kilometriä pidempiä retkiä. Koen, että sellainen palvelisi enemmän mun kuin lasten ulkoilu- ja retkeilytarpeita ja tekee retkeilystä tarpeettoman haastavaa. Kuitenkin kuluneen syksyn myötä olen alkanut nähdä tämän enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Kun eteneminen poluilla on loputonta pysähtelyä ja odottelua eivätkä tasaisesti vaihtuvat maisemat enää retkien ydinjuttu, niin mikä olisikaan parempi ajatus kuin ottaa lapsista mallia ja tutkailla mitä sieltä polun varresta todella löytykään! Lintuja? Kasveja? Sieniä? Joku tietynlainen ekosysteemi sille tyypillisine piirteineen? Jääkauden tekosia?

Vaskivuoren luontopolun varrella sijaitsee pieni suolampi, Mätälammi

Nyt olen ottanut tavaksi suunnata esikoisen kanssa kaksistaan joka viikko johonkin pienelle luontoretkelle, tavallisesti luontopolulle. Niin, luontopolut! Taas äitiys on saanut mut näkemään jotain uusin silmin. Ennen lapsia nimittäin en piitannut erityisemmin luontopoluista. Toki ne toivat pikantin lisän osuessaan retken tai koiralenkin varrelle, mutta en juurikaan kiertämällä kiertänyt niitä, saati useinkaan lukenut tauluja, ainakaan kovin tarkkaan. Yleensä luontopolut ovat pituudeltaan n. 2-3 km, joka oli aivan liian lyhyt retken pituus mielestäni silloin.

Vaskivuoren parasta antia oli vanha ja luonnonsuojelullisesti arvokas vanha kuusimetsä

Kuten olen aikaisemminkin todennut, niin lasten kanssa luontopolut tauluineen ovat ihan parasta. Taulut houkuttelevat hyvin luontevalla tavalla etenemään jonkin tietyn reitin, ja niistä on mukava yhdessä opetella asioita ympäröivästä luonnosta. Ja mikäs sen parempi tapa oppia kun usein on aivan vieressä jokin havainnollistava esimerkki. Toki välillä taulujen informaatio on aivan liian tiukkaa tavaraa tuollaisen leikki-ikäisen ymmärryskyvylle. Kuitenkin usein niissä on myös kuvia ja ainahan tekstiä voi yksinkertaistaa omin sanoin.

Black friday -toiveenikin liittyvät lähinnä tähän viriämässä olevaan luontoharrastukseeni lajiston opetteluineen: haluan kiikarit! Eikä niiden kanssa tarvitsisi välttämättä edes lähtemällä lähteä mihinkään luontokohteeseen, vaan monesti olen ihan tuossa lähileikkipuistossa pohdiskellut, että kiikareilla pystyisi seuraamaan paremmin ympärillä touhuavien lintujen puuhia. Varmasti jokainen äiti on joskus hiekkalaatikon reunalla kokenut jonkinasteista tylsyyttä, joten tähänkin saumaan luontoharrastus sopisi loistavasti.


Kuvat on otettu mun ja esikoisen viime viikonlopun retkeltä Vaskivuoren luontopolulta, Hyvinkäältä. Ai että mikä täydellisen ihana ja virkistävä retki! Neitikin on yleensä niin hyvällä tuulella näillä tyttöjen retkillä, että moinen menee lähestulkoon omasta ajasta rentoutumisasteeltaan. Havumetsän ikivihreydessä marraskuun harmauskin unohtuu lähes tyysten!


lauantai 16. marraskuuta 2019

Marrasloman poimintoja

Kahden viikon marraslomani alkaa lähestyä vääjäämätöntä loppuaan. Alunperin en ollut tästä lomasta erityisen innoissani, sillä se tupsahti ikään kuin puoliväkisin tarjolle. Mulle oli vanhempainvapaiden aikaina kertynyt lomapäiviä ennemmän kuin olin tajunnutkaan, ja osan "eräpäivä" oli menossa umpeen jo vuoden lopussa. Marraskuussa oli ainoa sopiva ajankohta niitä pitää tänä vuonna, ja marraskuu on mielestäni ehdottomasti masentavin kuukausi koko vuoden kierrossa.

Toisaalta en ole erityisen vaatelias mieltymyksiltäni enkä välttämättä kaipaa lomaani mitään erikoista ja aikataulutettua ohjelmaa, matkoista puhumattakaan. Koenkin, että eräs tärkeimpiä onnea ja tyytyväisyyttä elämääni tuovista puolistani on kyky pysähtyä ja nauttia hyvin yksinkertaisista, "tavallisista" hetkistä ja huveista, olipa sitten arkinen työpäivä tai loma.

Tämäkään loma ei siis sisältänyt mitään järisyttäviä matkasuunnitelmia, ei itse asiassa ensimmäistäkään pienempääkään reissua tällä kertaa. Seuraavassa muutamia loman poimintoja.

Valo ja aurinkoterapia

Ensimmäinen marraslomapäiväni

Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellen positiivailla, niin en kykene näkemään syksyisin vääjäämättömän tasaisella tahdilla lyhenevissä päivissä mitään hyvää. Niin perustavanlaatuisesti ne vaikuttavat hyvinvointini yhteen peruspilariin, ulkoiluun, mikäli vietän valoisan ajan töissä. Niinpä on musta suunnaton etuoikeus ja onni saada nauttia arkipäivien valoisasta ajasta ulkosalla tähän aikaan vuodesta.

Mua vieläpä lykästi niin, että lomani alkoi hämmentävän aurinkoisilla päivillä. Hymähtelin mielessäni useaan otteeseen, että mihinkäs tässä aurinkoista etelänlomaa kaivataan, kun tunnen miten auringon voimavirta välittyy kehooni näkymätöntä johtoa pitkin ja lataa mut täyteen energiaa  ihan täällä peräpohjolassakin.

Retkeily





Eipä tainnut tulla yllätyksenä? Sen verran kylläkin luonnon martainen karuus vaikutti retkeilyinspiraationi, ettei tullut esimerkiksi otettua itselle mitään intensiivistä retkeilyhaastetta kuten elokuussa vanhempainvapaideni lopussa. Silti tuli mm. Liizi-palvelusta vuokraamalleni kantorinkalle ihan hyvin käyttöä.

Jumppasali


Juoksujalkaa jumppasalin juoksumatolle


Eipä niiden retkeily- ja juoksusäiden voi koko ajan sanoa innostaneen tuonne ulkoilmaan. Niinpä olenkin hyvin iloinen, että kaikesta huolimatta olen koko ajan pitänyt voimassa jumppa- ja kuntosalijäsenyyttäni. Sille tuli nimittäin varsinkin viime viikolla todella käyttöä pahimmilla koiranilmoilla. Tein jopa jotain itselleni täysin uutta ja radikaalia, ja jumppailujen lisäksi juoksin sunnuntain pitkästä lenkistäni osan juoksumatolla! Eikä se ollut ollenkaan sellaista pakkopullaa jota kuvittelin. Aika juoksumatolla kului erittäin miellyttävästi äänikirjaan uppoutuen. Samalla katselin ison lasin läpi ulos myöhäissyksyn synkkään pimeyteen ja sateeseen nauttien suunnattomasti siitä ajatuksesta, että erilaisia mahdollisuuksia kuntoilla riittää kaikkiin tarpeisiin, fiiliksiin - ja säihin.

Lukeminen


Lomaviikon saldoa. Kuudes perinteinen kirja menossa kahden viikon sisään. :D

Palattuani töiden ja pitkien työmatkojen pariin löysin rytinällä pienen tauon jälkeen äänikirjat - ja ennen pitkää myös lukemisen yleisesti. Mulla on lapsuudessa ja nuoruudessa vahva lukutoukan tausta, mutta pakko se on myöntää, että aikuisuudessa olen keskittynyt puhtaalla vapaa-ajallani enemmän kehoni kuin aivojen jumppaamiseen. Tämä seikka on korostunut varsinkin valmistumiseni (2015) ja esikoisen syntymän (2016) jälkeen. Samaan aikaan suorastaan pelottavan pinnallinen, multitaskausta, silmäilyä ja lyhyiden tekstien lukemista vahvasti painottava älypuhelinkulttuuri on vienyt mutkin mukanaan.

Siihen asiaan on tullut ihan totaalinen havahtuminen ja täyskäännös. Äänikirjoihin uppoutuminen työmatkoilla helli luurin selaamisen ja vauhdikkaan lapsiarjen runtelemaa keskittymiskykyäni ja vanhoja lukutoukan taipumuksiani tavalla, jota en lopulta voinut vastustaa.  Ja ykskaks huomaankin pitkästä aikaa olevani taas myös kirjaston vakioasiakas (muuallakin kuin lastenkirjaosastolla), sillä perinteisissä kirjoissa on aivan oma, korvaamaton viehätyksensä.

Mitä enemmän tämän uudelleen virinneen lukuharrastuksen vaikutuksia ja sen tuomaa hyvää oloa itsessäni kuulostelen ja asiasta luen, sitä enemmän koen, että mun kannattaa vapaa-ajalla panostaa myös tähän "aivojumppaan" ihan siinä missä kehojumppaankin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Itseään etsimässä isänpäivänä


Nykypäivän yksilökeskeisyyttä ja yksilön omia valintoja korostavassa kulttuurissa helposti ajattelemme mustavalkoisesti, että jokainen meistä valitsee omat polkumme muista, jopa vanhemmistamme riippumatta. Enkä sitä suoranaisesti kiistäkään, mutta helposti jotkin vanhempien jo varhaislapsuudessa viitoittamat polut kutsuvat meitä puoleemme aikuisenakin. Tällaisiin polkuihin on todennäköisesti lapsuudessa yhdistynyt runsain mitoin hyviä muistoja: yhdessäoloa, oivalluksia, elämyksiä, intohimoa, iloa ja naurua. Voi toki hyvin käydä niin, että nuo polut vahingossa häviävät tiheässä metsässä vauhdikkaasti tarpoessa ja vaihtuvat joihinkin aivan toisiin. Se on vain elämää. Mutta kun vanhoihin, tuttuihin polkuihin taas törmää, lukuisat lapsuuden lämpimät muistot aktivoituvat ja niitä on helppo ja mukava jälleen tallata.

Marrasloman aurinkoinen retki Pääjärvelle, Lopelle
 Uskon vahvasti, että oma mieltymykseni luontoon ja luonnossa liikkumiseen on perintöä nimenomaan isältäni. Olen kasvanut viljatilalla läheisessä kosketuksessa luontoon, ja varmaankin juuri isäni jalanjäljissä minusta tuli pikkulapsena innokas luonnontutkija. Onhan isäni harrastanut luontoa ja toiminut luonnonsuojelun parissa niin kauan kuin muistan, ja ottanut mua luontoretkilleen mukaan ihan pienestä pitäen.

Oli siis aikanaan perin luontevaa paitsi suunnata ulos viettämään tuntikausiksi aikaa kerta toisensa jälkeen taaperosta teini-ikään, niin myös ryhtyä opettelemaan lajistoa kotikirjastosta löytyvien kirjojen avulla tai napata kiikarit mukaan ulosmennessä. Joskus ala-asteella oma luontoharrastukseni oli hyvinkin intensiivistä. Lajituntemukseni etenkin linnuissa ja aatteen paloni luonnonsuojelukysymyksissä tuskin olisivat paljon kalvenneet aikuisten luontoharrastajien joukossa.

Yläasteelle tultaessa suurin intohimoni siirtyi pikkuhiljaa äitini vanavedessä koiraharrastukseen, johon suhtauduin vastaavalla intohimolla useita vuosia. Vaikka terävin lajituntemukseni hiipuikin ja menetin suureellisen aatteen paloni luonnonsuojelukysymyksiä kohtaan, niin luonnon rauha ei milloinkaan kuluneina vuosina ole lakannut vetämästä mua puoleensa. Ulkoilmasta ja luonnosta elän, hengitän, lataudun ja virkistyn. Niin oli pikkulapsena, niin oli teininä, niin oli opiskeluaikoina ja niin on nyt, ruuhkavuosien kiihkeimmissä pyörteissä.

Nuorena se on vitsa väännettävä. :D
Joskaan tuo en ole minä, vaan poikani tämän viikon marrasretkellä.

Vaikka on siis selvää, että luonto ja ulkoilu luonnossa ovat kuuluneet mun poluilleni keskeytyksettä läpi vuodet, niin erään polunhaaran tosiaan onnistuin hukkaamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun peruskoulu- ja lukiourani päättyi ja sen myötä hyvästelin kaikkien aikojen ylivoimaisen lempiaineeni koulussa, biologian. Itse asiassa kyllä hain biologiaa opiskelemaan heti lukion jälkeen, mutta lopulta päädyin hylkäämään paikan luettuani biologien huonosta työllisyystilanteesta. Sen sijaan päätin tähdätä eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan. Siellä opiskelu olikin sitten niin intensiivistä tietomääriltään, että se vei musta vuosiksi mehut opiskella juurikaan mitään muuta eläinlääketieteen lisäksi.

Toivon kuitenkin, että saisin tulevina vuosina elvytettyä tätä arvokasta puolta isäni perinnöstä uudelleen henkiin yhä etenevässä määrin ja innostuisin paitsi nauttimaan luonnon yleisestä ihmismielelle ja -keholle hyvää tekevästä vaikutuksesta, niin myös sukeltamaan uudestaan vähän syvällisemmin biologian ja luonnonsuojelukysymysten pariin. Aivan kuten vuosiksi hautautunut mutta tänä syksyllä rytinällä virinnyt lukutoukkaminäni, niin selvästi myös tuo pikkubiologi ja luonnonsuojelija -puoli mussa vielä on tallella.





Ai niin, eipäs unohdeta tärkeintä! Eli...

Hyvää isänpäivää kaikille isille ja isämielisille!


PS. Alla isänpäivälukemistani. Uskon, että oma isänikin tykkäisi.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Nihkeä kymppi

Mä olin jo pidemmän aikaa katsellut juoksukalenteria etsien sopivaa kymppiä syksylle, mutta vasta viime viikonloppuna ajankohta tuntui otolliselta. Mulla alkoi perjantaina muutaman viikon loma ja pitkästä aikaa oli tunne, että on aikaa myös irroittautua johonkin omaan juttuun useammaksi tunniksi.

Lopulta kympikseni valikoitui sunnuntaina 3.11. Orimattilassa Kuivannon kylässä järjestetty Kuivannon kymppi. Kyseessä ei ole ihan tavanomainen maalaiskylän tai -kaupungin pieni juoksutapahtuma vaikka niin voisi sijainnista päätellä. Ennemminkin tämä on varsin isot mittasuhteet (tällä sijainnilla) saanut matalan kynnyksen ulkoilu- ja liikuntatapahtuma. Tätä tukee myös se, ettei tapahtumaan ole ennakkoilmoittautumista tai osallistumismaksua.

Osallistujaluku näyttää pyörineen noin viidensadan tietämillä. Mukana oli paljon paitsi kovakuntoisia kiitäjiä, niin myös suuri joukko ihan lenkkeilymielessä mukaan osallistuneita kävelijöitä.

Olen tämän uuden juoksuhistoriani aikana toistaiseksi välttänyt kaikki kunnon flunssat, mutta nyt perjantaina ja lauantaina mulla oli jotain miniflunssaa. Ei edes sellaista, joka olisi saanut nenän tukkoon, mutta perjantaina peruslenkillä kuitenkin huomasin menon olevan hieman tavanomaista tahmeampaa. Lauantaina tarjolla oli joku kymppi muistaakseni Helsingissä, mutta sen jätin tämän miniflunssan takia väliin kun ennätystä kuitenkin oli tarkoitus hakea. Vielä sunnuntainakin olin hieman epävarma kannattaako lähteä "tosissaan" pinkomaan. Tuli sitten lähdettyä.

Saavuin aivan viime tingassa paikalle ja ihmettelin tovin, että missäs numerolappuja jaetaan. No, eipä sellaisia tarvittu: ajan sai kuulemma lopussa talteen ilmoittamalla nimensä. Ei muuta kuin vessajonoon, samalla kuulokkeita korville ynnä muuta säätöä ja siinä se aika ennen lähtöä hujahtikin. Lämmittelynä toimi minipituinen hölkkä autolta kisakeskuksena toimineeseen Seurajentaloon.

Suunnitelma oli tosiaan vetää kymppi ns. täysillä. Edellinen kympin aikani heinäkuussa oli 56 min 26 s, ja siitä kuukauden päästä vedin puolimaratonin samalla kilometrivauhdilla (5:40 min/km). Luonnollisestikin toiveena oli siis saada selvästi edellistä kymppiä parempi aika. Parhaimmillaan olen syksyn aikana kiskonut viiden kilometrin vetoja vauhdilla 5:10 min/km.




Alku oli ruuhkainen, mutta nopeasti pääsin kuitenkin hyvään vauhtiin. Alkumatka taittui kiemurtelevaa asvalttitietä pitkin, ja ensimmäiset kilometrit kovan vauhdin ylläpitäminen tuntui suhteellisen helpolta. Takaraivossa kuitenkin oli pieni jännitys siitä kuinka kauan näennäinen "helppouden tunne" säilyisi... En oikein yhtään osannut sanoa siinä vaiheessa. Tarkkoja, kilometrikohtaisia tietoja vauhdeista mulla ei ole tällä hetkellä, mutta muistelen sykemittarini näyttäneet ensimmäiset kilometrit vauhdeiksi n. 5 min/km.

Niinhän siinä sitten kävi, että jossain jo neljän kilometrin kohdalla alkoi juokseminen muuttua raskaammaksi. Johtuiko se liian vauhdikkaasta alusta, ylämäestä, nousevasta sykkeestä, lonkkiin iskeneestä tutusta kireydestä, viime päivien miniflunssasta vai vähän kaikista - en tiedä. Joka tapauksessa jo ihan puuskutusta kuulostelemalla ja sykemittaria katselemalla tiesin, etten mitään nappisuorituksen unelmavauhtia kykenisi enää pitämään yllä. Ja sittenkin lopputaipaleesta tulisi tukalan raskas ellen hidastaisi hölkäksi. Sen verran suorittajaa mussa on, että eipä tullut hidastettua niin paljon.

Noin puolivälissä käännyttiin maantieltä peltoja halkovalle hiekkatielle. Muistan, kuinka aurinko tuli pilvien takaa kauniisti valaisemaa harmaata ja riisuttua marrasmaisemaa, mutta ei sekään sen kummemmin kuin kuulokkeissa jumputtanut musiikki auttanut fokusoimaan ajatuksiani pois kehoa piinanneesta epämiellyttävästä ja raskaasta kokonaisvaltaisesta tunteesta. Tahmeaa mikä tahmeaa. Jossain vaiheessa tuolla hiekkatiellä tuli vastaan juomapiste, jolla suosiolla ihan pysähdyin rauhassa juomaan mukillisen mehua ja vettä. Se vähän helpotti.


Hiekkatien jälkeen, jossain 6-7 kilometrin kohdalla, seurasi uusi maantieosuus. En seurannut alun jälkeen kilometrivauhteja ollenkaan, mutta arvelin, että ne olivat selvästi normaaleja vauhtijuoksunopeuksiani alhaisemmat. Sykkeet olivat melkoiset siltikin (keskisyke mulla oli jotain 180).

Maalikuja

Kun matkaa oli taitettu tasan 9 kilometria tajusin kilometrikyltistä, ettei kyseessä ollutkaan tasan kympin matka. Matkaa oli kyltin mukaan vielä 1,6 km eli kokonaismatka oli 10,6 km. Kympin kyltin kohdalla yritin räplätä sykemittaria ja saada jotain kympin aikaa, mutta olin jotenkin niin pökerryksissä että annoin lopulta olla. Muistelen, että kello näytti noin 54 minuuttia senhetkiseksi ajakseni.

Sen jälkeen multa meni täysin motivaatio juoksemiseen ja mennä hölköttelin loppuun kiskoen loppusuoralla kuulokkeita korvistani. Katselin maalilipun alla hetken pöllämystyneenä ympärilleni ennen kuin tajusin mennä "maalikujalle", jonka päässä sain aikani merkattuna keltaiseen diplomiin. Kuvista päätellen näytin lopussa aivan järkyttävän ryytyneeltä ja pelottavan valkokirjava puna kasvoilla kruunasi kokonaisuuden. :D Tosin muutun aina vauhtikestävyysalueella rehkiessäni kunnosta tai päivästä riippumatta ihan hurjan näköiseksi kirjavaksi paloautoksi. Se on mua lapsuudesta asti vaivannut ärsyttävä synnynnäinen piirre. Joskus vuosikymmen sitten käytin varta vasten peittävää meikkivoidetta esim. vauhdikkaissa jumpissa, nykyään en jaksa niin välittää.


Tahmeat tuntemukset juoksun aikana eivät antaneet paljon aihetta tyytyväisyyteen suorituksesta. Viime kesän kympin ja Paavo Nurmen perusteella kuitenkin tiedän jo, että ns. "täysilläkin" pystyy hyvänä päivänä menemään ihan eri sortin fiiliksillä. Se on vaan kuitenkin hyväksyttävä, ettei jokainen päivä voi olla täydellinen vauhtikestävyyspäivä.

Kymppikarnevaalien iloinen ja lämmin tunnelma sai mut kuitenkin unohtamaan hyvin nopeasti juoksusuorituksesta aiheutuneen harmituksen. Maalitoimistolta suuntasinkin suoraan hernekeittojonoon. Olin aivan ällikällä lyöty, onhan tapahtuma tosiaan osallistujille täysin ilmainen. Ihan mahtava palvelu ja järjestelyt silti! Loppujen lopuksi harmitti ehkä eniten se, että olin mennyt juoksemaan vähän turhan tosissaan enkä saanut tartutettua juoksuuni tapahtuman letkeää tunnelmaa.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun ruskaretkiä

Ruska-aika tuli - ja tuntuu, että yhtä nopeasti se myös meni, kuin varkain. Rakastan tätä syksyn väriloistoa ja siihen  usein liittyviä raikkaita ja kauniita ulkoilukelejä, mutta tänä vuonna tuli retkeiltyä ruska-aikaan aiottua vähemmän. Ruuhkavuodet vaativat veronsa ja tuntui, että tunnit loppuivat monesti viikonlopuistakin kesken, myös ilman mitään ihmeempiä tapahtumia. Niinpä tuli usein jäätyä lähimetsiin ja -puistoihin. Tässä silti muutama flashback lokakuun ruskahetkiin.

Kaksoislammit, Kytäjä-Usmin ulkoilualue 

 


Kytäjä-Usmin ulkoilualue on meille varsinainen lähiretkeilyn aarreaitta, sillä laajalla yhtenäisellä metsäalueella riittää lukemattomia ulkoilureittejä ja taukopaikkoja. Tunnusomaista Kytäjä-Usmin alueelle ovat pienet, kirkasvetiset metsäjärvet, joiden rannoista löytyy useita nuotiopaikkoja kauniine maisemineen. Reittejä on monenlaisiin tarpeisiin. Joidenkin taukopaikkojen saavuttaminen edellyttää ihan kunnon patikkaa, mutta sitten löytyy useampikin, jotka ovat helposti myös tällaisen pikkulapsiperheen ulottuvissa.

Miinukseksi täytyy mainita se, että ulkoilureitit kulkevat osittain paljon myös erityyppisillä metsäteillä luonnonläheisempien ja kiehtovampien kinttupolkujen sijaan. Joskin tällaisessa perheessa, jossa yksi retkeilijöistä kulkee vielä paljon rattaissa, se madaltaa retkeilykynnystä huomattavasti.


Suosikkipaikkamme Kytäjä-Usmin alueelta, Piilolammin, olenkin jo esitellyt. Toinen erinomainen matalan kynnyksen retkikohde alueella on Kaksoislammit, jonne olemme joka vuosi esikoisen syntymästä lähtien tehneet muutaman pikku retken vuodessa. Auton saa parhaimmillaan noin kilometrin päähän Kaksoislammien nuotiopaikasta, joten kilometrejä kertyy retkellä pikkulapsiperheen näkövinkkelistä katsoen oikein sopiva määrä. Ihan loppua, noin 100 metrin pituista pitkospuuosuutta lukuunottamatta paikalle pääsee myös rattailla erittäin leveää ulkoilupolkua pitkin.

Kaksoislammit koostuvat kahdesta pienestä suojärvestä, joiden väliin jää nuotiopaikka. Nuotiopaikka sijaitsee pienellä kukkulalla, josta aukeavat ihastuttavat näkymät maastoon. Se on erittäin hyvin varusteltu: sieltä löytyy runsaasti istumatilaa ja laavu ja lisäksi lähistöllä on puucee ja polttopuuvarasto. Sinne kelpaisi mennä vaikka laavulle yöpymään.





Hakoisten linnavuori

 


Eräs toinen lokakuun ruskaretkistämme suuntautui Hakoisten linnavuorelle. Ihmettelen, etten aikaisemmin ole siellä käynyt kaikkina näinä vuosina mitä olen seudulla asunut, sillä sen verran ainutlaatuiset maisemat  sieltä avautuivat!

Olimme tällä kertaa liikkeellä tyttäreni kanssa kaksin. En löytänyt tarkkaa osoitetta paikkaan, mutta Google Maps näyttäisi ohjaavan kohteen nimeä käyttämällä ihan oikein Hakoisten kartanon vieressä sijaitsevalle parkkipaikalle. Hakoisten linnavuori sijaitsee Janakkalassa, aivan 3-tien varressa.

Hakoisten linnavuoren laelle vievä polku alkaa välittömästi parkkipaikan vierestä, joten tänne suuntautuva retki ei tule olemaan mikään patikkaretki. Linnavuoren juurella kasvaa lehtipuuvoittoista metsää, joka ruska-aikaan hehkui syksyn upeissa väreissä.


Linnavuoren huippua lähestyessämme polku kapeni, ja lopuksi kuljimme metallisen kaiteen reunustaman pienen jyrkänteen reunaa pitkin. Sateen kastelemalla polulla sai varoa vuoroin liukkaita kivia ja vuoroin mutaa. 3-vuotiaan käsi toisessa kädessä ja Oivan hihna toisessa olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että kengikseni olivat jälleen valikoituneet polkujuoksukenkäni (Salomon Speedcross), joissa on pohjissa ihan huikean hyvä pito maastossa kuin maastossa.



Linnavuoren laki on erittäin tasainen ja helppokulkuinen. Sieltä näkee esteettömästi joka suuntaan kulkemalla pientä polkua pitkin. Ruskan värittämät maisemat olivat kerrassaan huikaisevan hienot! Maisemassa sekoittuvat varsin sopusointuisella tavalla sekä ihmisen kädenjälki että hämäläinen luonto parhaimmillaan. Yhdessä suunnassa siintää Kernaalanjärvi, toisessa keskiaikainen Janakkalan kirkko ja kolmannessa moottoritie.







Koska kävelyä linnavuorelle suuntautuvalla retkellä kertyy aika minimaalisesti ja taukopaikan virkaa vuoren laella hoitaa lähinnä kaatunut kelopuu, ei retkestä pitkää ja aikaavievää kunnon päiväretkeä saa tekemälläkään. Mutta mikäli joskus vapaapäivänä ilman isompaa kiirettä sattuu kolmostietä Janakkalan ohi ajelemaan, niin kannattaa nämä maisemat ehdottomasti käydä tsekkaamassa! Tämä on erinomainen "bonuskohde".




Eli kauniista maisemista saatiin nauttia tämänkin vuoden lokakuussa, mutten silti voi olla muistelematta suurella haikeudella viime vuoden vastaavaa ajanjaksoa äitiysvapaalla ollessani. Huumaavan kauniita ulkoilupäiviä riitti yksi toisensa jälkeen ja sain nyhdettyä lyhenevinä päivinä valoisasta ajasta kaiken mahdollisen irti jokaisena päivänä. Nyt työelämä riisti multa ne harvassa olleet aurinkoiset lokakuun ulkoiluhetket. Järven pinnalle heijastuvaa sinitaivasta yhdessä syksyn väriloiston kanssa ei tullut todistettua kertaakaan.



Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...