lauantai 28. syyskuuta 2019

Päiväretkellä 3-vuotiaan kanssa: Nukarinkoski, Nurmijärvi

Viime sunnuntaina suuntasimme 3-vuotiaan tytön kanssa kaksin pienelle luontoretkelle mulle täysin uuteen kohteeseen, Nukarinkoskelle. Se sijaitsee pienessä Nukarin kylässä Nurmijärven pohjoisosassa. Nukarinkoski on Vantaanjoen pisin koskijakso, noin kilometrin mittainen.

Auton jätimme hiekkakentän viereen ja suuntasimme alkuun poispäin varsinaisesta koskesta sen rauhalliselle alajuoksulle. Olin katsonut kartasta, että kosken vierellä kulkee ulkoilureittejä ja niitä pitkin pystyy tekemään juuri 3-vuotiaalle sopivan muutaman kilometrin lenkin kosken välittömässä läheisyydessä. Kuljimme ensin hyvin leveää ulkoilupolkua pitkin etelään päin ja aika ajoin poikkesimme ihmettelemään jokea aivan sen rannassa, jossa kulki pieni kinttupolku.

 


Melko pian saavuimme lenkkimme eteläkärkeen, jossa ylitimme joen tukevaa siltaa pitkin. Sillalle saakka olisi päässyt kätevästi rattailla, mutta sen jälkeen kivutessamme ylös polkua pitkin olin ihan tyytyväinen, etten ollut tullut 1-vuotiaan kanssa tänne testaamaan lenkin esteettömyyttä.



Kuljimme ulkoilupolkua pitkin takaisin pohjoiseen päin kohti koskea, ja matkan varrella jäimme ihmettelemään mm. valtavan kokoista mäntyä. Se teki suuren vaikutuksen 3-vuotiaaseen. Asuinalueen kautta koukattuamme sukelsimme takaisin metsään ja yhtäkkiä saavuimmekin  varsinaisen nähtävyyden luo keskelle kosken pauhua.

Näkymä kosken alajuoksulle sillalta

Kosken yli menee kaksiosainen silta, ja siltaosuuksien välissä sijaitsee pieni maasaareke. Tästä on upeat näkymät vähän joka suuntaan koskea: molempiin kuohuviin kosken haaroihin, jotka yhdistyvät sillan kohdalla, sekä yläjuoksulle patomaisen seesteisen veden ylle. Saarekkeella kuuntelin lumoutuneena kosken tasaista ja rauhoittavaa pauhua ja sillalta katselin, kuinka kosken kuohut jatkoivat kohti alajuoksua. Kertakaikkiaan ihastuttava luontokokemus ja vähän harvinaisempaa herkkua, sillä moisia koskiosuuksia ei todellakaan joka kaupungista ja kylästä löydy.

Neidille alkoi pikkuhiljaa tulla nälkä, ja niinpä pidimme samalla pienen evästauon ennen varsinaista lounasta. Mikäs siinä, kun sain rauhassa kuvailla saarekkeella keskellä koskea kauniita maisemia ja ihastella maisemia neidin nakertaessa kivellä välipalaansa erittäin hitaaseen tyyliinsä.


Oivakin oli jälleen menossa mukana, kuten lähes aina retkillämme. Vapaanaoloa ei tosin voinut oikein harkitakaan suhteellisen vilkkaassa ulkoilukohteessa.

Toinen saarekkeen ohi menevistä kosken haaroista.







Kosken ylitettyämme kuljimme pienen matkaa pohjoiseen kosken vartta pitkin kohti laavua. Lehtipuuvaltainen metsä oli tässä kohtaa mielettömän vehreää ja rehevää. Tuntui, kuin olisimme yhtäkkiä koskelle tultuamme ja sen ylitettyämme sukeltaneet johonkin satumetsään. 


Satumetsän vihreyden keskeltä piirtyi eteemme pian päämääränämme ollut laavu, jolla kaivoimme lounastarpeet esiin. Valitettavasti en saanut märkiä puita syttymään ja saimme tyytyä syömään leipää, omenaa ja kylmiä soijanakkeja (ei jatkoon), mutta eipä se fiilistä haitannut. Pääasia, että tuli masut täyteen.


Noustessamme pois satumetsästämme rappusia pitkin parkkipaikalle kentän viereen ja jättäessämme samalla kosken pauhun taaksemme, olo oli hieman epätodellinen. Aivan kuin olisi poistunut pienoisesta satumaailmasta takaisin arkiseen todellisuuteen. Kaikkiaan retki oli kerrassaan oivallinen ja onnistunut äidin ja 3-vuotiaan yhteiseksi retkeksi; juuri täydellisen pituinentämän ikäisen kanssa tehtäväksi ja pauhaava koski oli kaunis, tavallisista metsäjärvikohteistamme selvästi poikkeava nähtävyys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...