sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Aamulenkillä ja sitä odottaen, kuin Pavlovin koira

Kello on noin puoli kuusi aamulla, ja askel käy kevyesti aamun hämärässä pitkin katulamppujen valaisemaa kävelytietä. Tällä kertaa en haikaile upeiden kesäisten varhaisaamujen auringonnousujen perään, vaan ajatukset virtaavat kevyesti, vapaasti ja mukavasti kohti sisäistä maailmaani. Ennen kaikkea ne keskittyvät liikkeen ja raikkaan ilman aikaansaamaan huolettomaan, hyvään ja virkeään oloon, mutta aina välillä ajatukset lähtevät myös jollekin sadoista sivupoluistaan.

Hetken muistelen lapsuuttani. Sitä, kuinka olin aina hieman erilainen lapsi: vähän vakavamielinen ja kiinnostunut usein hieman eri asioista kuin luokkatoverini. Keräsin lähestulkoon asperger-tyyppisesti tietoa intohimoni kohteena olleista asioista, kuten ala-asteella luonnosta lajistoineen ja vähän myöhemmin koiran kouluttamisesta. Liikkeen aikaansaamaan hyvän olon täyttäessä kehon ja mielen en jää kiinni tämän aiheen negatiivisiin asianhaaroihin, mutta jään pohdiskelemaan erästä yksityiskohtaa.


Yläasteella hallitsin läpikotaisin behavioristisen koirien koulutustyylin perusteet kirjoitellen aiheesta artikkeleita laajoille nettisivuilleni. Edelleen muistan hyvin Pavlovin koirakokeet, jossa koirat opetettiin yhdistämään ruuan saaminen kellon ääneen. Ruoka itsessään aikaansai koirissa syljeneritysrefleksin, ja ennen pitkää tämä refleksi alkoi esiintyä pelkän kellon äänen seurauksena. Oli tapahtunut klassinen ehdollistuminen.

Rupean siinä juostessani miettimään itseäni ennen lenkillelähtöä. Lenkkikamat niskaan, Oivan juoksuvyö lanteille, kuulokkeet korviin, juoksulenkkarit jalkaan, puhelimesta SportTracker esille ja Spottari päälle. Jokaisella näistä askeleista kohti ulko-ovea ja lenkkipolkuja tunnen, kuinka kroppaan alkaa virrata koko ajan enemmän ja enemmän hyvää oloa. Pirskahtelevaa innostusta ja odotusta tulevasta lenkistä. Viimeistään bluetooth-kuulokkeiden kytkeminen päälle räjäyttää potin, ja biittien alkaessa sykkiä tajunnassani endorfiinit valtaavat kehon.

Tämänkertainen oivallukseni lenkkipolulla onkin se, että mä olen kuin Pavlovin koira. Koen lenkillä voimakasta, alkukantaista mielihyvän tunnetta, ja nykyään jo pelkät lenkkiä edeltävät rutiinit saavat sen saman olon vähitellen purkautumaan esiin. Alan kuolata tulevaa herkullista palkintoani kun tiedän sen erinäisistä vihjeistä olevan koko ajan lähempänä oven takana. On tapahtunut klassinen ehdollistuminen.


Jatkan lenkkiäni aamuisessa hämärässä ja ajatukset vaihtuvat luontevasti ja helposti toisiin, mutta hyvänolontunne pysyy. Edessä on kokonainen työpäivä ja liuta muita velvollisuuksia, mutta en ajattele niitä juuri nyt, ne ajatukset eivät kuulu lenkeille. Mun ei tarvitse nähdä vaivaa valitakseni oikeat ajatukset näille aamuisille kirmaisuilleni, se tapahtuu peruskuntolenkeillä lähes kuin itsestään. Joku kytkin vain kääntyy ovesta ulos astuessani oikeaan asentoon ja lenkin aikana syntyvät endorfiinit pitävät lopusta huolen.

Kun palaan takaisin sisälle ja suljen ulko-oven perässäni, olo on samalla kevyesti haikea ja samalla innostunut ja odottava. Tiedän aamulenkin aikaansaaman olotilan kantavan vielä pitkälle päivään. Lapset ja mies nukkuvat vielä sulkiessani ulko-oven takanani toisen kerran ja hypätessäni autoon.

Monesti kiireisiä, ennen kukonlaulun aikaa treenaamaan suuntaavia ihmisiä pidetään jotenkin uhrautuvina yli-ihmisinä. "Voi, miten sinä jaksat? Tarvitseeko sitä nyt kaikkeen revetä jotta pysyisit kunnossa, nauttisit elämästä?" Okei, näin ajattelin ehkä itsekin ennen, varsinkin kun olin lukenut fitness-kilpailijoista, jotka heräävät klo 5 aamulenkille polttaakseen maksimaalisen määrän rasvaa. Se oli aikana ennen kuin olin koskaan testannut, voisiko aamureippailu toimia myös itselläni.

Ja olisivathan nuokin juoksulenkit varmasti hirveitä, jos tekisin niitä ennen kaikkea suorittaakseni jotain ulkoista tavoitetta, kuten laihduttaakseni tai näyttääkseni muiden silmissä reippaalta ja liikunnalliselta. Voidakseni laittaa johonkin someen päivityksen, jossa tuon esille tätä ihmeellistä  reippauttani. Mutta voi, ilokseni voin todeta, miten niin mielettömän syvältä omasta itsestäni, puhtaan sisäisistä motivaatiorakennelmistani syyt lähteä aamulenkeilleni tai lenkeille ylipäätään tulevatkaan!

Siksi lenkkeily on todellakin asia, jota haluan vaalia elämässäni ruuhkavuosien kiihkeimmissäkin pyörteissä. Se ei ole pakkoa, se ei ole suorittamista, se ei ole ulkokuoren kiillottamista vaan jotain, mitä yksinkertaisesti rakastan tehdä tällä hetkellä.


lauantai 28. syyskuuta 2019

Päiväretkellä 3-vuotiaan kanssa: Nukarinkoski, Nurmijärvi

Viime sunnuntaina suuntasimme 3-vuotiaan tytön kanssa kaksin pienelle luontoretkelle mulle täysin uuteen kohteeseen, Nukarinkoskelle. Se sijaitsee pienessä Nukarin kylässä Nurmijärven pohjoisosassa. Nukarinkoski on Vantaanjoen pisin koskijakso, noin kilometrin mittainen.

Auton jätimme hiekkakentän viereen ja suuntasimme alkuun poispäin varsinaisesta koskesta sen rauhalliselle alajuoksulle. Olin katsonut kartasta, että kosken vierellä kulkee ulkoilureittejä ja niitä pitkin pystyy tekemään juuri 3-vuotiaalle sopivan muutaman kilometrin lenkin kosken välittömässä läheisyydessä. Kuljimme ensin hyvin leveää ulkoilupolkua pitkin etelään päin ja aika ajoin poikkesimme ihmettelemään jokea aivan sen rannassa, jossa kulki pieni kinttupolku.

 


Melko pian saavuimme lenkkimme eteläkärkeen, jossa ylitimme joen tukevaa siltaa pitkin. Sillalle saakka olisi päässyt kätevästi rattailla, mutta sen jälkeen kivutessamme ylös polkua pitkin olin ihan tyytyväinen, etten ollut tullut 1-vuotiaan kanssa tänne testaamaan lenkin esteettömyyttä.



Kuljimme ulkoilupolkua pitkin takaisin pohjoiseen päin kohti koskea, ja matkan varrella jäimme ihmettelemään mm. valtavan kokoista mäntyä. Se teki suuren vaikutuksen 3-vuotiaaseen. Asuinalueen kautta koukattuamme sukelsimme takaisin metsään ja yhtäkkiä saavuimmekin  varsinaisen nähtävyyden luo keskelle kosken pauhua.

Näkymä kosken alajuoksulle sillalta

Kosken yli menee kaksiosainen silta, ja siltaosuuksien välissä sijaitsee pieni maasaareke. Tästä on upeat näkymät vähän joka suuntaan koskea: molempiin kuohuviin kosken haaroihin, jotka yhdistyvät sillan kohdalla, sekä yläjuoksulle patomaisen seesteisen veden ylle. Saarekkeella kuuntelin lumoutuneena kosken tasaista ja rauhoittavaa pauhua ja sillalta katselin, kuinka kosken kuohut jatkoivat kohti alajuoksua. Kertakaikkiaan ihastuttava luontokokemus ja vähän harvinaisempaa herkkua, sillä moisia koskiosuuksia ei todellakaan joka kaupungista ja kylästä löydy.

Neidille alkoi pikkuhiljaa tulla nälkä, ja niinpä pidimme samalla pienen evästauon ennen varsinaista lounasta. Mikäs siinä, kun sain rauhassa kuvailla saarekkeella keskellä koskea kauniita maisemia ja ihastella maisemia neidin nakertaessa kivellä välipalaansa erittäin hitaaseen tyyliinsä.


Oivakin oli jälleen menossa mukana, kuten lähes aina retkillämme. Vapaanaoloa ei tosin voinut oikein harkitakaan suhteellisen vilkkaassa ulkoilukohteessa.

Toinen saarekkeen ohi menevistä kosken haaroista.







Kosken ylitettyämme kuljimme pienen matkaa pohjoiseen kosken vartta pitkin kohti laavua. Lehtipuuvaltainen metsä oli tässä kohtaa mielettömän vehreää ja rehevää. Tuntui, kuin olisimme yhtäkkiä koskelle tultuamme ja sen ylitettyämme sukeltaneet johonkin satumetsään. 


Satumetsän vihreyden keskeltä piirtyi eteemme pian päämääränämme ollut laavu, jolla kaivoimme lounastarpeet esiin. Valitettavasti en saanut märkiä puita syttymään ja saimme tyytyä syömään leipää, omenaa ja kylmiä soijanakkeja (ei jatkoon), mutta eipä se fiilistä haitannut. Pääasia, että tuli masut täyteen.


Noustessamme pois satumetsästämme rappusia pitkin parkkipaikalle kentän viereen ja jättäessämme samalla kosken pauhun taaksemme, olo oli hieman epätodellinen. Aivan kuin olisi poistunut pienoisesta satumaailmasta takaisin arkiseen todellisuuteen. Kaikkiaan retki oli kerrassaan oivallinen ja onnistunut äidin ja 3-vuotiaan yhteiseksi retkeksi; juuri täydellisen pituinentämän ikäisen kanssa tehtäväksi ja pauhaava koski oli kaunis, tavallisista metsäjärvikohteistamme selvästi poikkeava nähtävyys.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Thule Urban Glide 2 — huippu menopeli aktiivisen pikkulapsiperheen arkeen!

Uusien rattaiden hankinta



Pian aloitettuani säännöllisen juoksuharrastuksen aloin hieman katselemaan juoksuratasvalikoimaa vähän sillä silmällä, mutten kuitenkaan kovin tosissani, ennemminkin eräänlaisena hupina. Pystyinhän vanhempainvapailla ollessani poikkeuksetta järjestämään treenini niin, että lapset pystyi hyvällä omalla tunnolla jättämään kotiin, useimmiten vieläpä nukkumaan. Samalla kuitenkin huomasin, että myös juoksurattaiksi luettavat Thule Urban Glide 2 -nimiset rattaat saattaisivat muutenkin olla nappivalinta meidän perheelle vähän joka käyttöön.

Heinäkuussa lopulta kävin kotiuttamassa omat Thuleni, jotka ostin käytettyinä. Kyseessä on vuoden 2016 malli, jossa suurin ero uusimpaan malliin on käsijarrun puute. Muuten perusominaisuudet ovat kutakuinkin säilyneet ennallaan.

Erinomaiset maasto-ominaisuudet




Jo ensi kokeilulla huomasin, miten rattaat olivat unelmankevyet työntää ja näppärät käännellä entisiin Brio Happyihin verrattuna. Olin hankkinut Briot aikanaan sillä perusteella, että halusin rattaiden kulkevan hyvin maastossa kuin maastossa ja myös pahimpien lumi- ja nuoskakelien aikaan. Mulle ei kuitenkaan tullut mieleenkään, että kaupunki- ja maasto-ominaisuudet voisi jotenkin yhdistää kuten näiden Thulejen tapauksessa on tehty. En edes miettinyt kolmipyöräisiä vaihtoehtoja aikanaan kuvitellen niiden olevan paitsi kyseenalaisesti maastossa kulkevia niin myös kiikkeriä ja epävakaita, mutta eipä ole kyllä tällainen olo vielä kertaakaan Thule lykkiessä tullut. Siitäkään huolimatta, että vilkas keskikokoinen koira kulkee erittäin usein mukana.

Juoksurattaille ominaista ovat normaalia suuremmat pyörät, jotka tekevät niistä pehmeät ja mahdollisimman kevyet työnnellä maastossa kuin maastossa. Kun tämä yhdistetään juoksurattaille tyypilliseen keveyteen (esim. nämä painavat 5 kg vähemmän kuin entiset Briot), niin olen onnistunut työntelemään näitä jopa monilla metsäpoluilla minne meidän raskailla ja leveillä sotavaunuilla ei ole asiaa. Toki rattaiden kuin rattaiden matka tyssää, kun polku on riittävän kapea ja juurakkoja ja kiviä kriittisen paljon, mutta jos rattiaden polkuominaisuuksia vertailtaisiin niin uskoisin Thulejen pärjäävän hyvin. Mikään kivinen, töyssyinen tai pehmeä pohja (esim. hiekkaranta) ei juuri tunnu missään, ainakaan kävellen. Hankalimmilla talvikeleillä ovat vielä Brio Happyjen suuret saappaat täyttämättä, mutta usko Thulejen suoritumiskykyyn niissäkin on korkealla.



Rattaat juoksulenkeillä


En voi sanoa, että mulla olisi näiden rattaiden kanssa juoksemisesta vielä paljon kokemusta, mutta sen vähän mitä olen taajamassa näillä juossut niin eipä löydy valitettavaa. Vanhoihin rattaisiin verraten näissä korostuu juostessa niiden keveyden lisäksi helppo ohjattavuus: aisaa ei tarvitse juurikaan painaa kääntyessä vaan ne kääntyvät ikäänkuin itsestään. Toisaalta paikoilleen lukittava etupyörä takaa erittäin vakaan ja tasaisen menon haluttuun suuntaan. Alkuun tuskailin pitkään sitä, että etupyörä vietti jompaan kumpaan suuntaan lukittuani etupyörän, mutta sittemmin keksin, että ongelma ilmenee vain, kun pyörän lukitsee tiettyyn asentoon.

Pidemmät lenkit, esim. kunnon tunnin peruskestävyyslenkit kärryillä juosten eivät tunnu omalta jutulta, sillä potisin huonoa omaatuntoa siitä, että istutan aktiivista taaperoa (leikki-ikäisestä puhumattakaan) niin pitkään paikoillaan. Se ei siis tunnu mulle täysin luontevalta, vaikka poikamme viihtyykin rattaissa aivan erinomaisesti. Lyhyisiin siirtymiin näille löytyy kuitenkin meillä käyttöä juoksukärryinäkin viikottain. Silloin rataskyyti toimii pyöräkyydin korvaajana, ja esikoinenkin on päässyt lähes 1,5 vuoden tauon jälkeen taas rattaisiin esim. juostessani sen kanssa vesipeuhuun tai jumppaan. Ketterästi rattaat kulkevat vaikka työnnettävällä onkin painoa jo n. 18 kg. Rattaiden painoraja muuten on todella korkea, jotain yli 30 kg, joten ne ovat tarvittaessa erittäin pitkäikäiset.

Rattaat toimivat hyvin myös reissu- ja kaupunkikäytössä




Todella kiva plussa näissä on, että lukittavan, kaupunkikäyttöön erinomaisesti soveltuvan etupyörän ansiosta nämä korvaavat meidän käytössä myös matkarattaat ihan täysin. Kevyitä, ketteriä ja vapaasti liikkuvalla etupyörällä kulkevia rattaita pyörittelee esim. kaupassa kätevästi kuin jojoa. Lisäksi entisiin nähden rattaat taittuvat kasaan paljon pienempään tilaan ja mahdollistavat esim. että saamme sekä Oivan että rattaat farkun takatilaan. Happy Briojen kanssa tämä ei onnistunut.  Toki kokoa näillä on enemmän kuin matkarattailla, joten ne, jotka kulkevat julkisilla rattaiden kanssa tai ahtavat niitä pienen sedanin tavaratilaan saattavat edelleen kaivata matkiksiaan.

Kokoontaittamismekanismi on lisäksi älyttömän näppärä ja rattaat saa pistettyä kasaan lähes yhdellä kädenliikkeellä. Tarvittaessa myös pyörät lähtevät irti nappia painamalla. Entiset rattaat jouduimme koon takia aina viemään säilytykseen varastotilaan, mutta Thulejen keveys, kätevä kokoontaittomekanismi ja riittävän pieneen tilaan meneminen ovat tuoneet rattaat kätevästi saataville piskuiseen tuulikaappiimme.

Iso plussa tulee myös rattaiden kuomusta. Se on erittäin ulottuvainen ja sen saa todella eteen suojaksi esim. lapsen ottaessa päikkäreitä.



Yksi selvä puute


Yksi juuri mulle merkityksellinen puute rattaissa kuitenkin on: selkäosaa ei saa käännettyä, vaan lapsen on aina matkustettava naama menosuuntaan. Rattaisiin on saatavilla myös vaunukoppa, mutta mulla todennäköisesti naama menosuuntaan matkustaminen olisi muodostunut kynnyskysymykseksi jos olisin miettinyt näiden hankintaa jo ennen jomman kumman lapsen syntymää. Eli ehkä niille Happy Brioillekin oli paikkansa meidän historiassa, vaikka nyt nämä tuntuvatkin muuten ylivertaisilta. Itse asiassa vielä viime keväänä naama menosuuntaan matkustaminen oli suurin ostohalujani hillinnyt seikka, sillä niin paljon tykkäsin siitä, kun sain jutella pojalle kasvokkain. Lisäksi esikoinen matkusti 2-vuotiaana paljon Briohin kiinnitetyllä seisomalaudalla, ja se oli hauska seurata hänen ja vauvan kasvotusten tapahtuvia höpsötyksiä.

Pojan ollessa lähes 1,5-vuotias aika oli kuitenkin selkeästi kypsä vaihtaa naama menosuuntaan rattaissa, ja hänen viihtyvyytensä kyydissä parani ehkä juuri tuon seikan myötä selvästi. Ja voinhan edelleenkin kääntämällä kuomun pois tieltä helposti havainnoida pojan reaktiota ympäristöön (esim. katseen kiinnittyminen ja osoittelu) ja reagoida niihin juttelemalla. Lisäksi ilmeisesti sitten ei ole kovin tavallista arvottaa naamat vastatusten matkustamista kovin tärkeäksi ominaisuudeksi, sillä erittäin harvoissa ei-yhdistelmäratasmalleissa ja juoksurattaissa on tuota kääntämismahdollisuutta. Arvosteluissakaan sitä ei tunnuta juuri koskaan katsottavan miinukseksi.

Toinen miinus tulee tietynlaisesta kuppimaisuudesta. Lapsen ilmeisesti oletetaan istuvan näissä aika  takakenoisessa asennossa, mutta meidän poika ainakaan ei halua tällaisessa lököasennossa istua. Niinpä en pidä viisipistevöitä juuri koskaan täydellisesti paikoillaan, vaan annan pojan sujauttaa kädet vöiden yli lantiovyön pysyessä paikoilaan ja istua selkä suorana ilman selkänojan tukea. Selkänojaa ei saa myöskään täysin vaakatasoon laskettua, mutta aivan riittävästi kylläkin kunnon päivätorkkuja varten.

Summa summarum


Yhteenvetona todettakoon vain, että rattaat ovat olleet kyllä aivan loistava hankinta tähän saumaan ja iloitsen niistä joka päivä! Eivätkä ole muuten yhtään pöllömmän näköisetkään vain mitä. :) Ne toimivat varmasti hyvin myös aitoina juoksukärryinä, mutta meillä näiden suurin valttikortti on ehdottomasti monipuolisuus. Liikkuvassa, hyötyliikuntaa ja yhdessä lasten kanssa ulkoilua korkealle arvottavassa arjessamme tarvitsemme toistaiseksi rattaita 1-vuotiaallemme ihan päivittäin ja sen todellakin tuntee, kun rattaat ovat täydellisesti tähän arkeemme sopivat!

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Lenkille sateessa?

Turhapa sitä tosiasioita kierrellä


Viimeisen viikon aikana se on vaan pakko ollut myöntää: syksy on saapunut. Vaikka toisaalta innoissani odotan alkusyksyn raikkaita ja kauniita retkeilykelejä, niin en voi kiistää etteikö varsinkin lisääntyvä pimeys pistäisi välillä mieltä matalaksi. Aamulenkeillä auringonnousu karkaa pikkuhiljaa syksyn edetessä tavoittamattomiin. Huumaavien kesäisten aamulenkkimaisemien tilalle laskeutuu sumuinen harmaa hämärä ja lopulta silkka pimeys ja katuvalojen kelmeä loiste. Myös kesäiltojen lumoavat lenkit lempeissä auringon viimeisissä säteissä lasten nukkuessa ovat enää pelkkä kaunis muisto.

Aamulenkin maisemaa

Hehkutan usein ulkoilman autuaaksi tekevää voimaa, ja niinhän se ulkoilma periaatteessa yhtä happirikasta onkin oli sitten valoisaa tai pimeää. Katulamppujen valaisema taajama ei kuitenkaan kertakaikkiaan pysty tarjoamaan samaa kokemusta mulle kuin valoisat metsäpolut. Seikkailu metsäpoluilla otsalampun valossa voi olla jännittävää vaihtelua satunnaisesti, mutta ei tunnu kivalta ajatukselta ulkoilijan peruskaurana. Mikään keinovalo tai kekseliäinkään positiivinen iskulause eivät valaise auringon lailla syksyn luontoa.

Ihan kuin ei harmaudessa ja pimeydessä vielä olisi tarpeeksi, niin syksyllä tuppaa usein satamaan. Ja nyt kun olen täysipäiväisesti töissä, niin aikataulut eivät useinkaan anna myöten siirtää lenkkejä sateen takia toiseen ajankohtaan. Mikäli entiset avaintreenit viikkoon haluaa niin lauantai on vauhtilenkkipäivä ja sunnuntai pitkispäivä ja sillä sipuli. Muuten niille ei vain pikkulapsiperheen arjesta yksinkertaisesti löydy sopivaa ja luontevaa koloa.

On siis mielestäni turha yrittää yltiöpäisesti positiivailemalla väittää, että ulkoilu ja lenkkeily olisivat  jokaisena vuodenaikana yhtä tasaisen mahtavaa ja motivoivaa ajanvietettä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lenkkeily voisi silti olla joka säällä antoisaa ja virkistävää. Ainakin toisinaan.

Mitä sateella päälle?




Viime sunnuntaina se itselläni sitten oli edessä: sateinen lenkkipäivä. Onneksi olin jo juhannuksen alennusmyynneistä hankkinut itselleni uuden melko säänkestävän juoksutakin kylmemmille keleille. Kyseessä on Newlinen Cross Jacket -niminen malli (tms), jossa etumus ja osa hihoista on paksuhkoa, vettähylkivää kangasta ja mm. koko takaosa yksinkertaista, hengittävää ja joustavaa materiaalia. Reilussa kymmenessä asteessa takki tuntui alkuun turhan lämpimältä - soveltuuhan se ilmeisesti käytettäväksi myös pakkasilla - mutta sateen alkaessa ropista takki oli juuri sopiva siihen lämpötilaan.

Kunnon vedenpitävää teknistä takkia ei juoksulenkeille tunnu ketään suosittelevan, sillä hengittävyys ei niissä koskaan ole samaa luokkaa kuin kevyemmissä, vettä hylkivissä ratkaisuissa. Lisäksi säänkestävyyttä tarvitaan enemmän etupuolelle, eritoten mahan alueelle, verrattuna selkään. Opin tämän karvaasti sinä yhtenä kertana, kun kesällä juoksin sateessa superohuella juoksutakillani ja mahani kylmettyi kunnolla takin kastuessa läpimäräksi.


Takin alle laitoin ohuen teknisen pitkähihaisen paidat. T-paitakin olisi kyllä riittänyt hyvin.

Sateella pukeutuessa ei mielestäni päde täysin klassinen juoksulenkkien pukeutumissääntö, jonka mukaan lenkille lähtiessä pitää tuntua hieman viileältä. Niinpä jalassakin mulla oli astetta lämpimämmät trikoot: Adidaksen Response -mallistoa edustavat Climawarm-trikoot, joissa on kevyesti harjattu sisäpinta. Nämä osoittautuivat jo keväällä aivan loistaviksi siinä nollan molemmin puolin juostessa. Jotenkin ihanasti ne pitävät jalat lämpiminä myös trikoiden kastuessa läpimäriksi. Pitäisi hankkia lisää noita kyseisiä trikoita.

Vedenpitävät lenkkarit?


Jalkaan kiskaisin sunnuntain sadelenkille Salomon Speedcross gtx -polkujuoksukenkäni. Vaikka peruslenkkarini ovatkin vaimennuksen puolesta mukavammat tuollaisella pääosin kuntopolku- ja hiekkatieosuuksia sisältävällä reitillä, niin mä kyllä nautin ihan kympillä kyseisten kenkien Goretex-ominaisuudesta. Monet kokeneet juoksijat tuntuvat karttavan Goretex-juoksukenkiä vähän kuten vedenpitäviä takkejakin, mutta mä en ole ite huomannut niitä erityisen hiostaviksi edes yli parissakympissä juostessa. Toki näkokulmani saattaa olla vähän vääristynyt, koska käytän niitä todella paljon erityisesti retkeillessä ja kävellessä verrattuna juoksemiseen.





Kaikkiaan sateinen 11 kilometrin lenkki sujui lopulta tällaisella varustuksella oikein mainiosti ja hyvissä tunnelmissa! Hyvä varustus ei ehkä taio huonosta lenkkisäästä ihanaa ja läpivalaise syksyistä harmautta, mutta tekee ulkoilusta huomattavasti miellyttävämpää kun ei tarvitse tuskailla märkyydestä kylmettyviä ruumiinosia. Kun luonto ei tykitä sateisessa harmaudessa parastaan, voi lenkillä kuitenkin aina käpertyä omaan sisäiseen maailmansa ja antautua esimerkiksi biittien vietäväksi.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Voiko juoksussa kehittyä ruuhkavuosissa rämpiessä?

Onnistunut vauhtikestävyyslenkki


Näköjään esikoisen vesipeuhuajankohdasta on muodostumassa luontevasti mulle vauhtikestävyystreenipäivä. Toisin kuin muutama viikko sitten, nyt tänään sain jatkaa sitä lähes epätodelliselta tuntuvaa kesän onnistuneiden juoksutreenien ja nousevien juoksuvauhtien sarjaa. Hölkkäilin esikoinen rattaissa uimahallille, ja sieltä kiisin suoraan tekemään vajaan viiden kilometrin tasavauhtisen vedon.

Kuten olen monesti todennut, jotenkin sen usein vain heti tietää lähteekö juoksu kulkemaan vai ei. Tällä kertaa mulla ei ollut minkäänlaista kelloa ranteessa, joten ihan fiiliksellä vaan lähdin nostamaan vauhtia tutulle vauhtikestävyysalueelle tuntemusten perusteella. Ensimmäisen kilometrin hurjastelun jälkeen löysin sopivan juoksurytmin ja kuulostelin miten jalat tuntuivat hyviltä ja keveiltä. Aloin tuttuun tyyliin kokoamaan sopivia ajatuksia omaan juoksukuplaani, jotta pystyisin nauttimaan matkasta tuskailematta tuntemuksia tai jäljellä olevaa matkaa.

Uimahallin vieressä on herkulliset treenimahdollisuudet

Aikaisemmin kirjoittelin, miten juoksun parhaita puolia on se, miten juoksu kiinnittää ajatukset hyvällä tavalla nykyhetkeen. Juurikin tällaista erään sortin meditaatiota myös onnistuneet vauhtikestävyystreenit mulle parhaimmillaan ovat. Ne vain vaativat, että aika moni osa vaikeassa yhtälössä osuu kohdalleen. Aika ajoin kyllä keskittyminen rakoili nytkin ja huomasin kuin varkain alkavani ajattelemaan jäljellä olevaa matkaa, mutta usein kuulokkeista alkoi soida juuri oikealla hetkellä sopiva, energinen biisi. Imin biiteistä lisää voimaa juoksuun eräänlaisina tasaisina piikkeinä.

Kun olin juossut kovaa 25 minuuttia ja 4,7 kilometriä, katsoin ensimmäistä kertaa juoksuvauhtiani tai yhtään mitään dataa. Kierrosaika näytti mun pidemmille tasavauhtisille vedoille ennätyksellistä 5:16 min/km! Alku oli tosiaan hurjastelua, mutta sen jälkeen olin nakuttanut tasaisesti kilometrejä suunnilleen ajassa 5:20 min vauhdin yhtään hiipumatta loppua kohden.

Kehitystä tullut tuntemuksia kuulostellen


Myös eräs arkiviikon lenkki, peruskestävyyslenkki ennen työpäivää, oli hurjan onnistunut. Oli vielä pimeää ja kostean sumuista, mutta jotenkin hirmuisen innostuneen, kevyen ja vapautuneen tuntuisesti pistelin menemään muun kaupungin heräillessä. Tiedän, että pk-lenkkien vauhteja on turha kytätä ja miettiä varsinkaan lenkin aikana, mutta kyllä mua vaan silti pisti jälkikäteen hykerryttämään tämän sortin lenkin niinikään ennätysmäinen keskivauhti pk-tuntemuksilla (6:38 min/km).

En ole käyttänyt sykemittaria aikoihin mutta mulle on mielestäni kehittynyt hyvä käsitys omista pk- ja vk-tuntemuksistani. Pystyn omasta mielestäni helposti skaalailemaan pk-vauhtejani kellon sijaan mm. juttelemalla Oivalle. Kun en tunne aerobisia ja anaerobisia kynnyksiäni tarkasti, niin uskon tuntemusten olevan jopa luotettavampia omalla kohdallani koska laskennalliset kynnykset ja tuntemukset eivät mene mulla yksiin. Laskennalliset sykerajat antaisivat mun juosta kovempaa kuin tuntemukset. Tietysti oma lukunsa on  malttaako aina todella mennä sopivien tuntemusten mukaan.

Edelliseen viitaten uskallan siis väittää, että kyllä tässä taas on tainnut viimeisimmän puolimaratonin jälkeen tulla jotain kehitystä! Palautuminen vei aikansa erityisesti johtuen onnettomasta panostuksestani kehonhuoltoon, mutta nyt on päästy niistä ongelmista pikkuhiljaa eteenpäin.

Voi siis jo nyt sanoa, että erinomaisen onnistunut juoksuviikko takana. Siitäkin huolimatta, että tein nyt ensimmäisen täyspäiväisen työviikon, joka tarkoittaa mulla sitä, että olen joka arkipäivä keskimäärin n. 10,5 tuntia poissa kotoa (tästä 2,5 t autossa istumista). Kokonaisrasituksen tasapainon löytäminen ja palautuminen ovat kiistatta edelleen haasteena, mutta nyt mulla on juuri tällä hetkellä vahva tunne, että siihen pystyy omilla toimilla edes jotenkin vaikuttamaan.

Juoksuflowta tyhjillä ja pimeillä kaduilla

 

Mikä auttaa mua palautumaan?


Olen esimerkiksi lähes aggressiivisen intensiivisesti pyrkinyt löytämään hyvän rytmin, joka sopii yksiin mun joihinkin epäinhimillisen aikaisiin aamuherätyksiin. Usein se tarkoittaa sitä, että luovun kokonaan illan omasta ajastani luurin räpläilyineen ja painun pehkuihin samaan aikaan lasten kanssa. Esim. telkkaria olen katsonut viimeiset kuukaudet maksimissaan 40 minuuttia viikossa ja tätä blogiakin kirjoittelen lähinnä aikaisin aamulla ja viikonloppuisin kuopuksen päiväuniaikaan. Maailma on vaan kertakaikkisesti niin paljon parempi paikka levänneiden lasien läpi katsottuna etten suostu unistani enää tahallani ja tietoisesti tinkimään. Se, että juoksukin kulkee levänneenä paremmin, on vain mukava plussa. Uniongelmat ovat sitten asia erikseen, niistäkin mulla on valitettavan paljon kokemusta.

Lisäksi automatkat saattavat toimia mulle jopa palauttavina hetkinä, sillä olen aivan hullaantunut äänikirjojen maailmasta. Elettyäni 1,5 vuotta vanhempainvapailla jonkinsortin aivo- ja tietosumussa ja jatkuvassa multitaskauksen ja huomion hyppimisen maailmassa on taivaallista, kun saa sillä tavalla keskityttyä ja uppouduttua johonkin omaan, henkistä hyvinvointia ja aivoja ruokkivaan juttuun.

Pyrin myös siihen, että sinä vähäisenä vapaa-aikana mitä mulla arkipäivinä on käytän sen maksimaalisesti mukaviin, inspiroiviin ja rentouttaviin juttuihin enkä jää vellomaan semmoiseen väsymyksen, nuutuneisuuden ja pahan mielen kierteeseen. Tietenkään en pienten lasten äitinä voi kotiinpäästyäni hypätä omiin harrastuksiini kuin harvakseltaan, mutta onneksi lasten kanssa aina voi olla ulkona! Se on ja tulee todellakin olemaan mun pelastukseni ruuhkavuosissa rämpiessä.


Näiden seikkojen lisäksi mun kilometrimäärät pysyttelevät ajanpuutteen takia väkisinkin todellisiin aktiivijuoksijoihin verrattuna erittäin maltillisina. En voi kuvitellakaan, että saisin mitenkään ängettyä viikkoihini juuri enempää kuin tuon maksimissaan 40 km juoksua  ja voi olla, ettei myöskään palautumiskapasiteettini sitä kestäisi (ainakaan nykyisellä kehonhuollon määrällä). Aikaisemmin spekuloin, että uusi kehittymisspurtti saattaisi vaatia enemmän kilsoja, mutta ehkäpä nykyinen määrä on kokonaiskuormitukseen nähden juuri oikea.

Mahdollisesti kaikki nuo seikat osaltaan auttavat mua myös lenkeillä pistelemään tossua vauhdilla toisen eteen. Ainakin niin on mukava ajatella silloin kun homma sujuu. Ja kop kop - paljon tiukempaa meininkiä on tässä vielä edessä.

Vastasinkohan oikeastaan ollenkaan otsikon kysymykseen? Ehkä en vielä ole siihen näin lyhyen kokemuksen perusteella valmis vastaamaan mutta lyhyesti: vahva ehkä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Piilolammi Hyvinkäällä, suosikkiretkipaikkojani

Mikä Piilolammi?


Piilolammi sijaitsee Hyvinkäällä Kytäjä-Usmin ulkoilualueella ja se on erittäin helposti saavutettavissa yhdeltä alueen parkkipaikoista. Meiltä tulee ajomatkaa Piilolammille 20 minuuttia, ja siellä onkin tullut käytyä lukuisia kertoja nykyisestä kodistani käsin. Jos pitäisi nimetä jokin suosikki lähialueen retkimaastoista, niin Piilolammi on kyllä erittäin varteenotettava ehdokas.

Piilolammi on kirkasvetinen, pitkänomainen metsälampi, ja sen ympäri kiertää yksi Hyvinkään lukuisista luontopoluista. Parkkipaikalta Piilolammin eteläkärjen tulipaikalle johtaa leveä ja esteetön n. puolen kilometrin mittainen polku.

Näkymä nuotiopaikalta

 Makkaranpaistoa nuotiolla


Viikonloppuna päätimme tehdä koko perheen voimin lounasretken edellä mainitulle nuotiopaikalle, pääseehän sinne tosiaan kätevästi myös rattaiden kanssa. 1-vuotiaankin on kyllä helppo kävellä isoa polkua pitkin, mutta taas kerran oli jätkällä niin omat ajatuksensa reitistä ettei auttanut välillä kuin laittaa tyyppi menopelinsä kyytiin näinkin lyhyellä matkalla.


Nuotiopaikalta on ihastuttava näkymä Piilolammille, ja kesällä laiturilta on mukava pulahtaa myös uimaan. Lapsemme tykkäävät kovin kiipeillä nuotiopaikan vieressä olevilla kivenlohkareilla. Pelkästään tämä tulipaikka on erinomainen pikku retkikohde tällaiselle pikkulapsiperheelle, tai vaikkapa verkkaista rannalla nuotion äärellä istuskelua kaipaavalle ystäväporukalle.

Luontopolun lähtöpiste lähellä nuotiopaikkaa

Esteetön nuotiopaikalle vievä polku

 Ihastuttava luontopolku


Mittaa järven ympäri kiertävälle luontopolulle kertyy n. reilu kilometri ja se on selkästi merkitty keltaisin opastein. Sunnuntaina jätimme isän ja pojan tulipaikalle, ja lähdimme tytön kanssa kulkemaan pätkän järven länsirantaa kulkevaa polun osaa pitkin edeten ihastuttavalle ja avoimelle pikkuiselle niemelle saakka. Länsirannan polku on varsin helppokulkuista aina Piilolammin pohjoiskärkeen asti. Rattailla ei kuitenkaan kannata yrittää tulipaikkaa edemmäs.

Orava oli koonnut käpyvaraston yhteen puun onkaloon

Luontopolun taulun innoittamana neiti ihmetteli lumpeiden ja ulpukoiden lehtiä
 
Näkymä pikku niemeltä

Upeita kallioita


En ole kiertänyt luontopolkua kokonaan pitkään aikaan, joten sunnuntailta jäi kutina, että sen haluaisin joku toinen kerta lähiaikoina kovasti tehdä! Ja niinpä jo parin päivän päästä työpäiväni jälkeen palasimme esikoisen ja Oivan kanssa Piilolammille ja samalla saatoimme juhlistaa todennäköisesti viimeistä kesäistä iltaa tänä vuonna.

Järven pohjoispäässä on upea näköalapaikka, jossa tyttö söi pieniä eväitään samalla kun mä kuvasin kauniita maisemia. Tästä alkaa luontopolun kallioinen osuus.

Näköalapaikalle johtava juurakkoinen polku köysineen







Haastavampi polkuosuus


Piilolammin itärannalla luontopolku on melko vaikeakulkuista suurehkojen korkeuserojen takia, mutta nyt kun olin kaksin esikoisen kanssa niin se ei häirinnyt yhtään! Onhan 3-vuotias jo ihan perusketterä maastossa kuin maastossa ja nyt mun oli helppo keskittyä auttamaan ja muistuttelemaan paikoissa, jotka vaativat huolellisuutta. Samalla pääsin nauttimaan upean vaihtelevasta maastosta. Metsä aivan lammen ympärillä on salaperäistä, hämärää ja tunnelmallista kuusimetsää, joka vaikuttaa olleen pitkään koskemattomana. Jylhien kallioiden takia paikkaa tituleerataan luontopolulla "köyhän Koliksi" mikä ei liene ollenkaan kaukaahaettua.

Hauska yksityiskohta tällä luontopolulla on köydet muutamissa jyrkissä kohdissa, joista neitimme tykkäsi kovin!

Vanhan graniittilouhoksen vieressä

Loppusanat 


Kaikkiaan aika Piilolammilla näinä päivinä oli kyllä maksimaalisen well spent vapaa-aikaa! Tällaisia tyttöjen kahdenkeskisiä retkiä luontopoluilla ja vastaavissa pitää kyllä esikoisen kanssa tehdä useammin. Hän oli mahtavan hyvällä tuulella myös kiertäessämme koko luontopolun, ja höpötteli ja kyseli lähes taukoamatta. Ilohan noin innostuneelle retkikaverille on vastailla vaikka miljoonaan kysymykseen!

Mukava kun kyselyikäisen lapsen myötä tulee myös hyvin huolellisesti tutustuttua luontopolkujen opastauluihin ja samalla kertailtua ja opittua uutta. ;-) Neiti ei meinaan päästä näissäkään vähällä. Opastauluista Piilolammilla myös iso plussa, ne ovat isoja ja hyvässä kunnossa.

Vahva suositus Piilolammista! Vaikka meille tämä on lähiretkikohde, niin kyllä mä voisin tänne ajaa kauempaakin, esim. Helsingistä. Piilolammi voi toimia lähtöpisteenä myös pitemmille päiväpatikoille Kytäjä-Usmin laajalla, lampien ja järvien täplittämällä ulkoilualueella. Silloin tällöin olen törmännyt alueella myös yönyliretkeilijöihin rinkkoineen.


PS. Ihanaa kun nämä retkipostaukset ovat aktivoineet myös vanhan kuvausharrastukseni.:) Täähän ei ole siis todellakaan mikään mulle täysin uusi, blogin kirjoittamisen myötä keksitty oheisjuttu vaan olen kuvannut ja koonnut esille koira- ja luontokuviani jo muutaman vuosikymmenen, joskus aikanaan hyvinkin järjestelmällisesti kuvat.fi -galleriaani. Vielä vuonna 2016 kuvasin yli 90 % kuvistani järkkärillä, mutta niin vain imaisi älypuhelinaika mutkin muutamaksi vuodeksi kokonaan uuden luurin myötä.

Kaikkien mulle uusien juoksukuvioiden, kuten juoksutapahtumien ohella tämä blogi on siis samalla "paluu juurilleni" kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta aikanaan niin suuresti nauttineen luontorakkaan Veeran maailmaan. :)

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Viikon 36 treenit - onnistunut yhdistelmä työtä, treeniä ja lapsiperheen arkea!

Viime viikolta jäikin treenikooste väliin, lähinnä sen takia koska yksi lenkeistä (se epäonnistunut vauhtilenkki) inspiroi pitkähkön postauksen ja kirjoiteltua tuli siten riittämiin. No, kirjoiteltu on taas ihmeesti aina jossain välissä, mutta tässä viikon treenejä nyt taas olisi! Näitä on helppo ja nopeahko kirjoitella. :)

Maanantai
Lepo

Tiistai
PK n. 1 t - n. 8,0 km
Pitkästä aikaa ilta/yöjuoksulla! Olin tosi nuutunut ja väsynyt saatuani pojan nukkumaan, ja ajattelin että teen vain ihan pienen muutaman kilsan hölköttelyn Oivan lenkkeilytyksen nimissä. Mutta kas kummaa, suureksi yllätyksekseni juoksu lähtikin saman tien kulkemaan ja fiilis nousi erittäin nopeasti, joten ex tempore suuntasin eräälle vakioperuslenkilleni. Oi että oli oikein kunnolla onnistunut lenkki pitkästä aikaa! Joskin siinä 20.30-21.30 alkoi olla pimeää loppupuolella. Polkuosuuksille olisinkin kaivannut otsalamppua kuten näkyi samassa metsässä hölkänneillä suunnistajilla olevan.

Eihän lenkkiajankohtani hyvää rytmilleni tehnyt ja parina päivänä arkiviikolla sinnittelinkin sitten 5-6 tunnin yöunilla. Kuitenkin tämän yöjuoksun huippufiilis oli hyvä esimerkki siitä, ettei kaikkea kannata aina suunnitella niin jäykästi! Let's go with the flow.


Keskiviikko
Less Mills Body Tone - 45 min
Mulla oli arkivapaapäivä (viimeinen osa-aikaisen vapaa muutamaan kuukauteen), joten hyvillä mielin suuntasin esikoisen kanssa kuntokeskukseen primetime-aikaan ja jätin hänet leikkimään lapsiparkkiin. Vaikka motivaationi muuhun liikuntaan kuin juoksuun on välillä hyvin kyseenalaista ja ryhmäliikuntatuntikertani ovat tällä tahdilla ihan hinnoissaan, niin aina sitä vaan on niin onnellinen kun saa ryhmiksissä kunnolla liikettä muuallekin kuin jalkoihin. Paras juoksufiilis on omassa sarjassaan kaikkeen muuhun nähden, mutta voi että tämäkin erittäin monipuolinen tunti tekee kropalle varmasti niin hyvää! Onhan juoksu liian yksipuolisesti tehtynä melko brutaali laji kropalle. Lisäksi lapsiparkki on vaan niin mieletön palvelu kun lastenhoitajaverkostoa ympärillä on heikonlaisesti.

Torstai
Lepo

PerjantaiPK 4,8 km + vähän lihaskuntoa - aikaa kului ja vauhti erittäin hidas :)
Tämä oli se kyseenalainen treeni, tai "treeni", jota pohdiskelin edellisessä postauksessa. Eli hölköttelin erittäin hitaasti lasten kanssa ulkotreenipaikalle ja takaisin.

Lauantai
VK (lämmittelyineen) 44 min - 7,18 km - 6:09 min/km + jäähdyttely n. 1,7 km
Mäkin olen nyt tämän syksyn myötä ensimmäistä kertaa päässyt ottamaan hyvin kevyttä tuntumaa "helikopteriäidin" arkeen esikoisemme aloitettua 3,5-vuotiaana ensimmäisen harrastuksen, jossa hän käy ilman vanhempia. Joillakin vanhemmilla pelkkä ajatus tulevista harrastuskuskauksista nostaa hikikarpalot otsille, mutta juoksuihminen huomaa heti tilaisuutensa tulleen - mikä täydellinen ajankohta lenkille! Saatan vielä toistekin uhrautua ja hoidella näitä harrastuskuskauksia. ;)

Lähdimme liikkeelle siihen aikaan, että katsoin parhaaksi laittaa esikoisen juoksukärryihimme potkupyörän satulan sijaan. Juoksuratashölkkä toimi siten kätevästi sekä lämmittelynä että jäähdyttelynä. Vesipeuhun aikana mulla olikin sitten vaikka minkälaisia mahiksia tehdä napakka vauhtitreeni. Olinhan aivan urheilupuiston vieressä, ja siellä tarjolla on urheilukenttä, kuntoportaat ja mäkinen kilsan kuntopolku. Menin ihan fiiliksellä, suunnitelmana vain pitää sykkeet korkealla tasan puoli tuntia.


Juoksu kulki ihmeellisen hyvin, vaikken muistanut edes ottaa kuulokkeita mukaan. Innostuin pehmeästä tartarista niin, että juoksin suurimmaksi osaksi siellä. Mulla ei ollut juoksukelloa ranteessa tavoitevauhdin ylläpitämiseksi mutta jälkikäteen katsoin, että keskivauhti radalla oli ollut n. 5:15 min/km (kaikkiaan juoksua siellä 3,6 km, loput kuntopolulla). Mukava fiilis jäi!

Sunnuntai


Retkeilimme aamupäivän perheen kanssa, joten pojan päiväunilla en kokenut tarvetta lähteä "retkijuoksumaastoihin" autolla. Kaikkiaan oikein kivoilla viboilla sujunut perushyvä pitkis!


Yhteensä treeniä 5 t 37 km - 37,71 km. Nyt kun tämän koosteen tähän lätkäisee, niin edellinen postaus tuntuu hieman väkisin väännetyltä, vaikka toistaiseksi oonkin saanut synnytettyä kaikki tekstit ihan vapaamuotoisesta innostuksen sävyttämästä ajatuksenvirrasta ja inspiraatiosta ilman mitään suunnittelua. Oli miten oli, hyvin sitä näyttää toistaiseksi löytyneen koloja sille aivan omallekin treenille tuosta kiireisestä lapsiperheen arjesta. Tässäpä  yhdeksi viikoksi aika kattava listaus erinäisiä mahdollisuuksia siihen!

lauantai 7. syyskuuta 2019

Ajatuksia liikunnallisesta elämäntavasta kiireisen pikkulapsiarjen keskellä

Juoksun harjoittelu  perustuu usein siihen olettamukseen, että on mahdollisuus irroittaa päivistä aikaa omille treeneille. Minä ja monet muut pienten lasten äidit varmasti miettivät, että mitäs sitten, kun niin ei usein olekaan? Tässä joitain yleisluontoisia ajatuksiani aiheesta. Kuopus nukkuu ja esikoinen on kaverin luona leikkimässä, joten täältä pesee!

Mene ulos lasten kanssa!

Lapset tunnetusti tarvitsevat ulkoilua, joten ulkoilu lasten kanssa työpäivän jälkeen on itsestäänselvää. Vai onko sittenkään?

Vaikka katson, että ulos säntääminen töistä päästyäni useimpina päivinä on omalle hyvinvoinnilleni suoranainen ehdoton välttämättömyys fyysisesti erittäin inaktiivisten, sisällä ja autossa vietettyjen päivien jälkeen, niin tiedän kyllä erinomaisen hyvin sen fiiliksen kun ei jaksaisi väsyneenä muuta kuin maata sohvalla luuria räpläämässä. Silloin pelkkä lasten pukeminen ulkovaatteisiin voi tuntua ponnistukselta. Niiden, joiden lapset tekevät "täyttä virkatyöpäivää" päiväkodissa on ehkä myös helppo tuudittautua siihen, että varhaiskasvatus hoitaa lapsien ulkoiluntarpeen kodin puolesta arkiviikoilla kokonaan.

Ryhmä rämä valmiina lähtöön!

Tiedostan myös, että meitä on moneen junaan mielenkiinnon kohteinemme ja prioriteetteinemme ja moni voi viettää inspiroivaa arkea myös omassa kodissaan sisätiloissa. Se onnistuu multa usein aika heikosti, etenkin väsyneenä lasten kanssa. En ole erityisemmin kiinnostunut useista kotipuuhista ja voin elää kuukausiakin ihan onnellisena niin, etten vaikkapa viikkaa ensimmäistäkään vaatekappaletta. Siisti koti ja sisätilojen "feng shu" ei vain merkitse mulle (eikä kellekään meidän perheessä) sitä mitä jollekin toiselle. Pystyn jokikinen kerta hyvällä omallatunnolla jättämään kotityöt odottamaan ulko-oven taakse kunhan lapsilla on kelvolliset vaatteet päällä ja kaikilla mahat sopivan täynnä. Ulkonaolo antaa henkisesti mulle niin paljon enemmän kuin tiptop-meininki kotona, taittaa terän kaikilta ärsytyksiltä ja se on myös lapsille hyväksi.

Takaisin sisälle tulen usein vasta kun lapsilla alkaa iltapala-aika lähestyä.  Ymmärrän, että se ei mene samalla tavalla kaikilla. Joskin kannustan ruuhkavuosien keskellä taistellessa miettimään, mikä kotirumban hommista aidosti luo hyvinvointia itselle ja perheelle, ja mitä tehdään vain ulkopuolelta tulevien mallien myötä. Ja samaan hengenvetoon myönnän, että välillä kapsahdan sitten pahemman kerran omaan laiskuuteeni kotitöissä ja kiroan kun arki ei suju sen takia niin sujuvasti kuten toivoisin.

Uskaltaisin silti melkein luvata, että ulkoilma ja liikkeessä pysyminen, yhdessä lasten kanssa tai ilman, taittaa hyvin monella muullakin työpäivän jälkeiseltä nuutuneisuudelta ainakin pahimman kärjen ja antaa uutta energiaa. Myöhemmin illalla voi sen myötä jaksaa kotitöidenkin kanssa ottaa paremmin kunnon tehospurtin.

Ja mikä mainiota: jos saat tarpeeksi liikettä ujutettua yhteiseen ulkonaoloon, tämä täydellisen luontevasti pikkulapsiarkeen istuva ulkoilu ja arkiaktiivisuus ylläpitää erinomaisesti hyvää kuntoa ja toimii fyysisen hyvinvoinnin kantavana peruspilarina.

Itselläni yksi parhaita pikkukikkoja ujuttaa lisää liikettä ja askeleita perusarkeen on mennä esim. leikkipuistoon tai metsään hieman kauemmas n. 1,5-2 kilometrin päähän. Samalla tulee Oiva lenkitettyä ja matka on myös juuri sopiva esikoiselle potkupyöräiltäväksi.

Älä lukittaudu ajatukseen erillisestä treenistä!


Iso osa juoksua harrastavista varmasti tietää sen tunteen kun SportTracker tai muu treeniä kellottava ja tallentava sovellus ei olekaan toiminut odotetusti. Apua, saako tiedot jotenkin palautettua? Treenasinko mä oikeastaan ollenkaan nyt, kun siitä ei ole täsmällistä dataa missään? :D Yllättävän äkkiä tulemme itse kukin riippuvaisiksi tällaisista sovelluksista ja annamme niiden myös muokata käsitystämme treenaamisesta ja liikkumisesta. Alamme ajatella, että ainoa oikea ja hyödyllinen treeni on sellainen, jolla on selkeä alku ja loppu. Siihen kulutetut minuutit pitää ainakin jälkeenpäin voida sievästi arkistoida urheilusovelluksen datan jatkeeksi, eiväthän ne muuten näy viikko- ja kuukausikoosteissakaan! Been there, done that.

Kun arjesta saa kivasti lohkaistua oman korvamerkityn ajan treenille  niin asia ei ole mikään ongelma, mutta aina se ei lapsiperheen arjessa vain onnistu luontevasti. Tällöinkin datariippuvaisimmat voivat toki kerätä dataa askeleista, mutta kaikkihan me juoksuhullut tiedämme, että arkiaktiivisuus askeleineen ei näy treenikoosteissa, korkeintaan sen voi mainita jossain "aktiivisena palautteluna". :D Ne treenit! Mistä mä revin viikko-ohjelmaan kaikki ne varsinaiset treenit? Juoksun avaintreenit ja lihaskuntoharjoittelun? Niinpä. Tässä kohtaa ei vannoutuneimmankaan treenidata-addiktin auta kuin nöyrtyä ja laajentaa käsitystään treenaamisesta.


Lasten kanssa treenaaminen kun ei mene niin, että sä vaikkapa juokset tasaista hölkkävauhtia ulkotreenipaikalle, teet vartin lihaskuntopiirin ja hölköttelet takaisin. Eeeee-hei! Mä olin eilen liikenteessä koko konkkaronkan kanssa  niin, että poika oli rattaissa ja tyttö potkutteli, tarkoituksena suunnata juosten 2 km päähän ulkotreenipaikalle. Lopulta juoksuvauhtini meni hitaasta kävelyvauhdista esikoisen haaveillessa jäljessämme. Treenipaikalla ehdin tehdä pari sarjaa punnerruksia ja vatsaliikkeitä, kunnes katsoin parhaimmaksi lähteä vahtimaan nuorisoa ympäröivään metsään ja siellä sitten ulkoilimme ainakin tunnin yhdessä. Kaikilla oli hauskaa: ympäristö oli tosi virikkeellinen myös lapsille ja viiden tunnin yöunet eivät häirinneet mua juurikaan tällaisessa kevyessä liikunnassa. Fiilis itsellä oli tosi tosi hyvä! Vaikka tehotreenit ovat aika nounou väsyneimpinä päivinä, niin todisteetta väitän, että kevyt liikunta tekee aina vain hyvää! Nyt mun pitää enää vain miettiä arkistoinko treenin jotenkin SportsTrackeriin, hahhahahaaa.

Ylipäätään itselläni on paljon parantamisen varaa juuri tässä treenin käsityksen laajentamisessa, sillä mä en voi sanoa kuuluvani niihin mutseihin, jotka tekevät punnerruksia leikkipuistossa ja kyykkyjä antaessaan keinuvalle lapselle vauhtia. Tai tekevät sisällä vauva/taaperojumppaa. Alitajuntani mielestä sellainen epämääräinen treeniminuutti siellä ja toinen täällä on helposti aika merkityksetöntä ja se yrittää väittää, että samapa tuo, vaikka hengailisi vain paikallaan. Tietenkään se ei oikeasti mene niin!

Tiedosta, kuinka liikkuvainen todella olet pohjimmiltasi


Tässä suhteessa meissä on varmasti suuria yksilöllisiä eroja. Oon sellainen, että mun on hyvin helppo päättää liikkua kun mulla on joku mielessä oleva malli siihen. Juurikin vaikka tuo treeniäppien muokkaama jäykkä "treenin" malli, josta puhuin. Alitajunnassani mä olen kuitenkin laiska liikkuja enkä koe mitään synnynnäistä tarvetta pysytellä liikkeessä jos en ole suunnitellut tekeväni erillistä treeniä tai siirtymässä paikasta toiseen. Leikkipuistossakin turhan helposti jämähdän esim. istumaan penkille, jollen asiaa oikeasti aktiivisesti ajattele. Joskus oon ällistellen lukenut miten jotkut äidit ikään kuin automaattisesti saavat askelia reippaasti yli 10 000 ihan vaan pienten lasten parissa touhutessaan ilman mitään erikoisempaa suunnittelua tai ohjelmaa. Luulen, että kyse on eroista nimenomaan tässä perusaktiivisuudessa.

Eihän tällä ole suurta merkitystä, jos on aikaa liikkua suunnitelmallisesti ja/tai tarvetta siirtyillä paljon paikasta toiseen. Esim. vanhempainvapaillani esikoisen päikkypäivinä kävelyä kertyi pelkästään päiväkotiin viemisestä ja hakemisesta vähintään 6 km päiväkotipäivinä. Kuitenkin tiedostamalla asian voi saada uudella tavalla hikeä pintaan ja lisää askelia kerättyä myös niinä päivinä kun aikaa on erittäin rajallisesti eikä siirtymiä tule paljon. 

Lasten kohdalla äsken esittämäni kysymys ei ole ajankohtainen. Niiden aktiivisuudesta
ulkona voi itse kukin ottaa mallia ja inspiraatiota!

Samaan aiheeseen liittyen mulla olisi vielä enemmänkin ajatuksia, ideoita ja inspiraatioita jaettavaksi joten pysykää linjoilla mikäli teema kiinnostaa. :)

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kun lenkki ei kuljekaan - mitäs nyt ajatellaan?

Viime perjantaina oli liki kaksi viikkoa Paavo Nurmi -puolimaratonin jälkeen ensimmäistä kertaa vauhtikestävyystreenin aika. Olin suunnitellut juoksevani 25 minuutin tasavauhtisen vedon toivottavasti paljon puolimaratonvauhtiani kovempaa vauhtia. Ja niin vapaapäivänä hyvin nukkuneena toiveikkaana lähdin lenkkipolulle.

Kuitenkin jo lähes ensi metreiltä aavistelin, että tänään ei taida lenkki kulkea täydellisesti. Jotenkin sen vain usein tietää, paitsi yleisestä fiiliksestä niin ennen kaikkea myös jalkojen tuntemuksista. Hyvin palautuneina jalkani ovat lähes huomaamattoman tuntuiset, mutta nyt lonkankoukistajissa oli edelleen selvää kireyttä, jota oli ollut jokaisella lenkillä PNM:n jälkeen. Lämmiteltyäni tipautin Oivan kotiin ja nostin vauhtia vielä kuitenkin kevyesti toiveikkaana.

Aivan juoksulenkin alku on usein se tahmaisimman tuntuinen kun kroppa ei ole vielä lämmennyt, mutta nyt se tahmea ja tukkoinen fiilis ei missään vaiheessa päästänyt mua otteestaan. Vauhdin ylläpitäminen tutuissa vk-vauhdeissa tuntui todella työläältä, ja kireyden tunne jaloissa tuntui joka askeleella antavan iskun juoksufiilikselle. Vauhtikestävyystreeneissä onnistunut tavoitevauhdin ylläpito ja hyvään juoksufiilikseen pääseminen on monimutkainen kokonaisuus, jossa psyykkinen ja fyysinen puoli limittyvät täysin erottamattomasti toisiinsa. Monet erilaiset epämääräiset, huonosta palautumisesta kertovat tuntemukset laskevat sitä fiilistä vaikeuttaen ajatusten keskittämistä pois epämiellyttävistä tuntemuksista. Tämä voimistaa näitä tuntemuksia entisestään, ja näin syntyy negatiivinen kierre.

Myös viime viikon pitkis olisi voinut kulkea paremmin, vaikka fiilis jäikin plussan
puolelle

Vedon loppupuolella päällimmäinen tunteeni oli silkka ärsytys huonosti kulkevasta juoksusta, ja lopulta mun teki vain koko ajan mieli lopettaa. Jalat eivät olleet pahasti hapoilla eivätkä sykkeet todennäköisesti aivan pilvissä, mutta fiilis ja ajatusten fokus olivat vain niin hakoteilla. Lopulta teinkin jotain kesän juoksuille tavatonta ja lopetin vedon hieman aikaisemmin kuin ajatellut. Edelleen jäähdyttelyhölkässä juoksu tuntui niin tympeältä, että kävelin pieniä matkoja.

Vedon (n. 23 min) keskivauhti oli lopulta 05:39 min/km, ja vauhti laski niin, että alussa vauhti oli n. 5:30 min/km ja lopussa 5:50 min/km. En siis meinannut jaksaa pariakymmentä minuuttia juosta samaa vauhtia mitä olin pistellyt tasaisesti menemään Paavo Nurmi Marathonilla kaksi tuntia.

Onneksi olin jo aikaisemmin valmistellut itseäni siihen, että kesän mieletön, nousujohteinen ja toinen toistaan onnistuneempien lenkkien sarja ei vain yksinkertaisesti voi jatkua loputtomiin. Se tuntuukin nyt ruuhkavuosien pyörteissä hieman epätodelliselta ajalta. No, se nyt vaan oli mun nousukauteni ja kuherruskuukauteni juoksussa, joissa yhdistyivät valtava motivaatio, tavoitteellisuus, optimaalinen ajankohta (hoitovapaa + hyvin nukkuvat lapset ym) ja paras vuodenaika juoksulle. Nyt edessä on normaalimpi juoksuarki, jossa "työ haittaa harrastusta" ja sen myötä rajoittuneempi palautuminen tuo eteeni lenkeille laajemman tunneskaalan toistuvan onnistumisen riemun ja juoksuflow-tuntemusten rinnalle. Niiden negatiivistenkin tuntemusten kanssa on vain opittava elämään ja saatava kokonaisuus niistä huolimatta taipumaan plussan puolelle.

Pk-lenkki eräs aamu ennen työpäivää oli viime viikolla tosi jees, mutta varsinainen juoksuflow on Paavo Nurmen
jälkeen ollut kadoksissa johtuen erityisesti kireistä jaloista


Kirjoittelin juuri astetta syvällisemmän tekstin motiiveistani juosta. Vaikka se tuon valtavan  kirjoitusinspiraation jäljiltä tuntui lenkkipolkujen oivalluksilta parhaimmillaan, niin huonompia juoksufiiliksiä käsitellessäni tuo lauseilla leikittelyni tavallaan kalahtaa kevyesti omaan nilkkaan. Okei, lähden juoksulenkille keskittymään omiin fiiliksiini ja ajatuksiini, mutta mitäs sitten tehdään arvon pohdiskelija jos ne juoksun aikaansaamat fiilikset ja ajatukset eivät olekaan positiivisia? Niinpä, se on varmasti kysymys jota tulen tässä lähitulevaisuudessa pohdiskelemaan paljonkin!

Juoksuharrastuksen alussa ensimmäisten lenkkien tahmeus oli helppo kestää sillä ajatuksella, että juoksu on väistämättä tahmeaa jokaiselle aloittelijalle tai pitkän juoksutauon jälkeen aloittavalle. Kestää aikansa, ennen kuin peruskunto ja jalkojen iskutuksenkestävyys on riittävällä tasolla tiettyä juoksun helppouden tunnetta ajatellen, juoksuflowsta puhumattakaan. Kuitenkin aivan olennaista juoksuharrastuksen jatkuvuuden kannalta on myöhemmin oppia käsittelemään vaihtelevasti sujuvia lenkkejä ja juoksukausia ja sitä tässä nyt parhaillaan kovasti harjoitellaan.

Kun kirjoitin ensimmäistä postaustani blogiini, olin hyvin anteeksipyytelevä ja kirjoitin jotenkin tyyliin "en mä nyt oikeastaan juuri ole vielä juossut juuri mitään enkä juoksusta mitään tiedä, mutta aloitanpahan nyt blogin kuitenkin, menkää muualle jos jotain järkevää haluatte juoksusta lukea" (sittemmin kyllä muokkasin tuota tekstiä). Enää en pyytele anteeksi blogini olemassaoloa, sillä yksi blogin kantavia teemoja on seurata juurikin aloittelevamman juoksijan matkaa kokeneemmaksi ja viisaammaksi juoksijaksi. Miten muijan käy, kun lenkki ei kuljekaan ja ruuhkavuodet iskevät päin näköä? Miten selvitään ensimmäisestä juoksutelakasta? Toivottavasti tällä pohdiskelullani osaltaan myös pystyn välttämään tai pääsemään yli monista tavallisista juoksuharrastuksen karikoista.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Nuku yö ulkona 2019: Iso-Melkutin

Suomen Latu haastoi suomalaiset nukkumaan yönsä ulkona 31.8. Suomen luonnon päivänä. Tämä inspiroi mutkin suunnittelemaan uutta koko perheen telttaretkeä, eikä innostusta ainakaan hillinnyt elokuun viimeisen viikon ihana intiaanikesä. Kohteeksi valikoitui helposti Iso-Melkutin, joka on kirkasvetinen, harjumänniköiden ympäröimä järvi Lopella. Olihan Iso-Melkutin ollut varteenotettava vaihtoehto jo kuukauden takaisella ensimmäisellä koko perheen telttaretkellämme eikä matkaakaan sinne tule meiltä 40 minuutin ajoa enempää.


Saavuimme alueelle lauantai-iltapäivänä, tarkoituksena suunnata suoraan yöpaikaksi valitsemalleni Lepakkolaavulle syömään ruokatermokseen mukaan ottamaamme päivällistä. Olin kuitenkin silmät haroittaen katsonut kartalta jotain väärää niemennyppylää, ja niinpä pölähdimme rantaan noin kilometrin päässä kohteestamme. Päätimme kävellä laavulle kaunista rantapolkua pitkin ja hakea auton yöpymiskamppeineen telttailupaikan lähelle myöhemmin, mutta se ei ehkä ollut ihan fiksu veto. Luistimme pikkulapsiretkeilyn sääntö nro ykkösestä "älä ikinä päästä lapsia nälkäisiksi" ja neiti alkoikin siinä loppumetreillä järjestää jo kunnon showta karaten mielenosoituksellisesti metsään ym. No, tilanne laukesi välittömästi kun jengi sai ruokaan napaan.

Lepakkolaavu sijaitsee siis pienellä niemellä, jossa maasto on hyvin avointa ja helppoa kuivaa kangasmetsää ja lähes joka suuntaan kun katsoo niin avautuu kaunis järvimaisema. Auton sai Melkuttimentien kautta lopulta lähes telttapaikkamme viereen, joka sopi loistavasti tällaisille Ikeakassiretkeilijöille. Ympäristössä on pieniä retkeilijän fasiliteetteja - laavun hyvä tulipaikka ja kuivakäymälä - ja uimaankin pääsi helposti monesta kohtaa. Täydellistä! Mun oli vaikea keksiä valinnastamme yöpaikaksi mitään puutteita.

Lepakkolaavu ja niemi, jossa yövyimme

Hyvä uimapaikka Lepakkolaavun lähellä
Iltapalaksi paistelimme varmaan meille perinteeksi muodostuvaan tapaan nuotiolla makkaraa ja söimme karjalanpiirakoita ym. helppoa syötävää. Laavulla nuotiolla oli paljon seuraa ja muutenkin metsässä yöpyjiä tuntui olevan liikenteessä vähän joka suunnalla Melkuttimia. Vaikka introverttina tykkään usein vain sivusta kuunnella juttuja ventovieraiden kesken ja monesti lähden hakemaan luonnosta nimenomaan omaa rauhaa, niin varsinkaan tällaisilla perheretkillä muu väki ei mua yhtään häiritse. Tunnelma oli koko päivän jotenkin mukavan yhteisöllinen, ja tunsin jotain sanatonta yhteenkuuluvuutta muihin Suomen luonnon päivää viettämään lähteneisiin kanssaretkeilijöihin. Lisäksi mieheni tuntuu viihtyvän näillä retkillä paremmin mitä enemmän saa nuotiolla höpistä muidenkin kanssa. 3-vuotiaiden häpeämättömät ja puhtaana ajatuksenvirtana muodostuvat nuotiolätinät ovat myöskin varmasti jotain sellaista, jota jää vielä kaipaamaan. :D

Sitten aloimmekin hyvin leppoisissa ja rauhallisissa merkeissä sujuneen loppuiltapäivän ja illan päätteeksi laittaa tätä meidän ryhmä rämää nukkumaan. Pikkupoika simahti todella helposti, mutta 3-vuotias neitokainen kävi taas tuhannen kierroksilla, kuin pyjamapöksyt olisivat olleet täynnä muurahaisia. Kun kello alkoi lähennellä kymmentä ja neidin hössöttäminen yltyi ajoittaiseksi riehumiseksi ja huutamiseksi, niin epätoivoisena muistin, että Bookbeatissahan on myös lapsille äänikirjoja ja kaivoin sieltä jonkin unisadun. Bingo! Neiti hiljeni ja asettui paikoilleen välittömästi ja vartin päästä oli unessa. Kiitos Bookbeat, olet pelastanut mielenterveyteni paitsi pitkillä työmatkoilla niin ehkä tällä kertaa myös lapsiperheen telttaretkellä.



Kuten viime kerrallakaan, niin mä en nytkään itse oikein nukkunut kunnolla teltassa: nukahdin ehkä puolilta öin, heräsin yöllä tunniksi pyörimään ja hieman ennen kuutta olikin tämä rakas nuori neitimme jälleen hereillä. Ajatuksessa, että koko perhe pakkautuu telttaan raittiiseen ulkoilmaan nukkumaan on jotain tosi romanttista. Haluan kuitenkin täällä blogissa kertoa tuntemuksistani kaikessa ulkoilmaelämässä rehellisesti - silloin myös parhaat hetket saavat musta paremmin niille kuuluvan arvon - ja niinpä totean, että ihan ei meillä todellisuus vastaa tätä luontoromantikon ihastuttavaa mielikuvaa. Nautin kuitenkin suuresti kun luonnosta ei ole illalla kiire pois, joten olen nähtävästi valmis tämän hinnan silloin tällöin maksamaan ja omasta ihanasta sängystäni yhdeksi yöksi luopumaan.

Se kuuluisa raikas ja happirikas ulkoilma häivytti kuitenkin väsymykseni pois erittäin tehokkaasti päästyäni aamulla teltasta ulos ja niinpä leppoisalla mielellä kokkailimme nuotiolla puuroa aamupalaksi. Aamu oli melko kostea ja pilvinen, mutta lämpimät päivät takasivat, että kovin kylmä ei missään vaiheessa tullut.







Kävin pikkupoika kantorepussa aamupäivällä hieman kävelemässä Iso-Melkuttimen upeaa rantapolkua. Polkuhan siis kiertää koko järven ympäri, jolloin matkaa tulee n. 7 kilometriä, mutta jo noin kilometrin jälkeen kuului sellaisia soraääniä selästä, että katsoin parhaaksi kääntyä takaisin. Ehdin kulkea Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen välissä kulkevalle Samoojien sillalle saakka, ja aikaisemmasta vierailustani Melkuttimille muistelen, että aika kivan makupalan taisin tässä reitistä saada. Niin kaunista, niin kertakaikkisen kaunista!

Kyytiläinen takana

Upea harjupolku lähellä Samoojien siltaa

Aamupäivällä neiti halusi uimaan ja hetken viihdyimmekin tytöt hetken Iso-Melkuttimen henkeäsalpaavan kirkkaassa, mutta melko kylmässä vedessä. Iso-Melkutin on lähialueen asukkaille varmasti myös ihana paikka tulla uimaan - toki lähinnä pääasiassa hiukan vanhemmalle jengille, sillä matalaa pikkulapsille erityisen sopivaa hiekkarantaa ei ole.

Lounaalla keittelimme ruuaksi nuotiolla italianpataa, jonne sekaan heitimme kylmälaukussa kylmäkallejen seassa säilytettyjä lihapullia. Mahat täynnä olikin hyvä päättää ihastuttava reissu upeissa maisemissa! En kiistä, etteikö retkeily tämmöisten pienten kanssa olisi välillä kovin työlästä ja uuvuttavaakin. Perusrutiinit menevät väkisinkin mullin mallin ja se aiheuttaa aina omat haasteensa tämänikäisillä lapsilla. Kuitenkin taas kerran palaan vanhaan tuttuun lopputulemaan: luonto häivyttää kaiken ärtymykseni ja väsymyksenkin pois niin tehokkaasti, että se on sen arvoista. Samalla lapset saavat elämyksiä ja kokemuksia, joista tuollainen 3-vuotias saattaa muista häivähdyksiä vielä aikuisenakin.






Melkuttimia voi erittäin lämpimästi kyllä suositella päiväretki- ja telttailukohteeksi hyvin monenlaisille retkeilijöille!

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...