sunnuntai 18. elokuuta 2019

Paavo Nurmi Marathon 2019: "juoksu on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous"

Perhe-elämää ennen lähtöä 


Olin yhdistänyt Paavo Nurmi Marathonin puolimaratonjuoksuni kunnon perhereissuun, ja Turkuun saavuimme torstaina majoittuen airbnb-yksiöön. Perjantaina vietimme ihanan päivän Naantalin Muumimaailmassa.


Lauantaina saavuimme tapahtuma-alueelle jo muutama tunti ennen puolimaratonin lähtöä. Olin ilmoittanut esikoisen minimaratonille ja näin hän ehti myös lämmittelemään tapahtuma-alueen Lastenmaailman pomppulinnoissa. Tapahtuma-alue tuntui jotenkin tosi laajalta ja onnistuin sähläämään ja hermoilemaan sen verran, että omien kamojen viemisessä varustesäilytykseen tuli kiireen ja stressin tuntua kun yritin ehtiä esikoisen kanssa Minimarathonin lähtöön. Onnistuin hukkaamaan hakaneulanikin ja kaikkea muuta pientä ärsyttävää. No, siellä oltiin kuitenkin ajallaan käsi kädessä odottelemassa muiden minimaratoonareiden kanssa ja startattiin 700 m Paavon patsaan kierrokselle. Sanotaanko näin, että neidillä oli juoksussa omat motivaatiokuoppansa, mutta sain lopulta kannustettua tytön hienoon loppukiriin. :) Mitali oli kuulemma "liian iso, minä olen pieni tyttö". :D Mutta hauska päivä esikoisellakin kuitenkin kaiken kaikkiaan. Mun juostessani muu perhe meni tapaamaan Turun vanhoja tuttuja, ja esikoinen leikki innoissaan kaverin kanssa leikkipuistossa monta tuntia. Hykertelen ihan, miten kivasti sainkaan yhdistettyä perhejutut ja oman harrastuksen.

Minimaraton sai hoitaa kaikkien lämmittelyjen virkaa, sillä siitä syöksyinkin sitten suoraan vessajonoon noin puoli tuntia ennen omaa lähtöäni ja se oli sen pituinen, ettei aikaa juuri muuhun jäänytkään. Valuessani lähtöasemiin olin edelleen epävarma, kuten olin koko ajan ollut, mitä vauhtia lähtisin juoksemaan. Jotain sen vauhdin kuitenkin ajattelin olevan 2:00- ja 2:10 -jänisten vauhdin väliltä, sillä yksikään laskuri ei luvannut mulle kympin aikani perusteella kahden tunnin loppuaikaa ja moni tuntui pitävän noita laskureiden loppuaikojakin optimistisina. Toisaalta varsinkin viimeisimmän tasavauhtisen vk-lenkkini perusteella arvelin, että jos kaikki olisi täydellisesti kohdillaan niin saattaisin kahden tunnin vauhtiin (keskimäärin 5:40 kilsavauhdit) kyetä, mutta samalla ottaisin riskin ja saattaisin väsyttää itseni ekalla kympillä. Edellyttäisihän tämä, että kuntoni olisi selvästi noussut reilun kuukauden takaisesta kympin kirmaisusta, sillä kympin kilsavauhtini oli juurikin 5:40 Linnahölkässä. Puolimaratonia en kyllä olisi sillä vauhdilla tuolloin juossut, vaikka päivän juoksukunto oli ollut varsin optimaalinen. Tällaisia ajatuksia mielessäni pyöri aivan viimeiseen saakka, kunnes oli aika valua kohti lähtöporttia.

Lähtöä odotellessa

Aloitus - ja aikatavoite on...? 


Alku tuntui todella ruuhkaiselta lönköttelyltä, mutta samalla sain rauhassa mallailtua sopivaa vauhtia ilman kovaa imua ja vauhtisokeutta. Mun ja kahden tunnin jänön välissä oli niin paljon väkeä, että sen oranssi pallo jäi alussa kauas eteen. Vaan niinhän siinä sitten kävikin, että se rennon kovan tuntuinen vauhti asettui kuin asettuikin sinne 5:40 min/km -tietämille ja kahden tunnin jänis pysytteli vakioetäisyydellä näkökentässäni vaivattomasti. Vauhti tuntui jotenkin niin normaalilta ja hyvältä tuntemuksineen, että annoin mennä - nyt aloin viimeistään olla varma, että tänään olisi hyvä päivä juosta! Olin nukkunut hyvin, syönyt hyvin tankkaillen, kevennellyt, levännyt ja palautellut rennon aktiivisesti, sää oli puolipilvinen ja asteita 19. Kaikki edellytykset nappisuoritukseen siis pitäisi olla, ja oma tunne juoksussa komppasi sitä vahvasti.

Juoksureitti kulki Aurajoen rannasta ja Turun keskustasta kohti satama-aluetta, ja jossain siellä taivas ykskaks repesi ja kaatoi juoksijoiden niskaan täyslaidallisen vettä. Tuo kaatosade kuitenkin onneksi loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja oikeastaan vain nautin sen jättämästä viileydestä iholla. No, okei, painavana vedestä lotisevista kengistä en niinkään. Siinä kuivatellessani aloin päästä yhä paremmin ja paremmin kiinni juoksuun. Fiilis nousi nousemistaan, ja kuulokkeiden volyymi samaa tahtia kunnes oltiin ns. punaisella alueella. En välittänyt, vaan annoin biitin ja askeleen viedä täysillä mukanaan.

Juoksuflow vie mennessään


Noin 6 km paikkeilla juostessani Ruissalon sillan kohdalla tiesin jo varmaksi, että kuuluisa runner's high olisi kanssani tänään. Olin päässyt täydellisesti juoksun rytmiin ja tuntui, että mikään ei pysäyttäisi mua. Nautin ja fiilistelin, otin biitistä vaivattomasti vauhtia ja energiaa ja pää pyöri kuin väkkärä imiessäni aistihavaintoja ympäriltä. Vauhtijuoksun epämiellyttävät tuntemukset hävisivät varsin helposti kaiken tuon alle. Sillan jälkeen alkoikin sitten loiva mutta pitkä mäki, joka olisi ollut varmaan kauhistus heikkona juoksupäivänä tai viimeisillä kilometreillä rutistaessa, mutta tuon juoksuflown pauloissa se meni aivan omalla painollaan. Muistan vain ajattelleeni "no mutta, ylämäen jälkeen seuraa aina alamäki, eihän tässä mittään, lallatilallaalaa". No niinhän sitä seurasi, ja loppureitti olikin hyvin tasaista.

Jossain siinä parhaimman juoksuflown aikana rallatellessani olin kuin itsestään kirinyt pienen välimatkan 2:00-jänöön lähes umpeen ja asettunut aivan jäniksen peesiin. Noin puolessa välissä reittiä oli täyskäännös takaisin kohti Turun keskustaa ja tapahtuma-aluetta, jonne palattiin Ruissalon lenkkiä lukuunottamatta samaa reittiä. Näillä kilometreillä oli juoksu alkanut ensimmäisessä puolimaratonissani kesäkuussa takuta todenteolla peräti minuutin hitaammalla kilometrivauhdilla; alkoi suuri henkinen taistelu keskeyttämistä vastaan, joka johti lopulta vauhdin tuntuvaan hidastamiseen 15 km kohdalla taiston silti yhtään helpottumatta. Nyt mieli oli kevyt edelleen ja ihmettelin, eikö askel ala vieläkään hyytyä. Kun energiaa ja keskittymistä riitti tuossa vaiheessa kaikenmaailman yksityiskohtiin maisemissa ja jopa kuvaamiseen (!), niin mietin, että laitoinko nyt edes itsestäni kaikkea peliin vai pysyttelinkö jonkin sortin mukavuusalueella.

Mikäs tässä kuvaillessa ja maisemia ihaillessa!

Missä se tuska viipyy??


No, kyllä se flow siitä sentään alkoi pikkuhiljaa hiipua, ja jossain 11 km kohdalla muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni, että nyt on selkeästi jo työläämpää ylläpitää vauhtia. Siitä eteenpäin olo jäniksen peesissä tuntui vuoroin turvalliselta ja varmalta, vuoroin jännittävältä ja epävarmalta. Jaksaisinko todella tätä vauhtia loppuun asti? Sippaisinko? Musiikki oli mulle tässä vaiheessa äärimmäisen tärkeä tsemppari, ja ysärilistä (:D) pukkasikin mulle oikein kunnon menobiisin toisensa jälkeen. Heh, ysärihöpsöttely ei petä ikinä! Mm. Aikakoneen "Vuosisadan rakkaustarinaa" ja Scooterin "How much is the fish" -biisiä mielessäni jammaillessa sainkin häivytettyä ainakin osan mieltäni kalvaneesta epävarmuudesta. Siinä juoksun hulluudessa jopa samaistuin noihin Rakkaustarinan sanoihin - minä ja juoksu, nyt ja aina. :D "Tää on vuosisadan rakkaustarina, ainakin uskon niin, tää säilyy ja kestää, päiviin tuleviin". Kaikenlaista, ehheh. Niin paljon voikin mahtua sekopäisyyttä ja tunteita yhteen juoksuun.

Odotin koko ajan sitä tuskaista, viime puolimaratonilta tuttua tunnetta kun tuntuu, että kilometrit eivät vaihdu ikinä. Mutta ne vaihtuivat, ja vaihtuivat taas. 15 km kohdalla olo oli edelleen niin hyvä, että voitonriemuisena mallailin jo mielessäni kirjoittavani johonkin someen lauseen "odotin viimeisten kilometrien tuskaa, jota ei koskaan tullut". Henki kulki tilanteeseen nähden hyvin ja askel vei varmasti eteenpäin, ja mieltä kalvoi enää lähinnä ajatus otanko itsestäni kaiken irti. Tämän itsevarmuuden ja musiikin siivittämänä päätin 16 km kohdalla lähteä pinkomaan jäniksen edelle ja aloin voimieni tunnossa ottaa kiinni selän toisensa jälkeen. Euforista - taisin jopa vähän jammaillakin siinä, enkä vain mielessäni. Aloin kunnolla puuskuttaa ja ajattelin vain, että "nyt mä tunnen ainakin eläväni". :D No, ahneella on likainen loppu vai miten sitä sanotaan, sillä ihan huomaamatta vauhti lässähti rallin jälkeen aikaisempiin lukemiin eikä siitä enää helposti noussut ja kohta 2:00 jänis olikin taas hätistelemässä kannoillani. Muahahhahhahhaaaa. Se siitä mielessäni jo aloittamasta huikean negative splitin hehkutuksesta. Noooo, palasin jossain ekalla kympillä tekemääni suunnitelmaan juosta tasaista vauhtia lähes loppuun saakka ja ottaa kunnon loppukiri, jolla saisin ajan alle kahteen tuntiin.

Nautinnosta kipuun ja sinnittelyyn


Nyt ihanasta, ehjästä juoksusta kertovaan tarinaan tulee käänne. Jossain 15 km kohdalla olin tuntenut ensimmäiset epämääräiset tuntemukset mahassa, ikäänkuin sinne olisi jäänyt lillimään jotain imeytymättä. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni teräsmahana, jonka masu ottaa kaiken mukinoitta vastaan eikä missään tilanteissa ilmoittele olemassaolostaan, joten en välittänyt ja ajattelin tuon olevan vain jokin häivähdys ja menevän hetkessä ohi. Mähän voin syödä normaalin aamupalani ja painella samantien lenkille ilman minkäänlaisia tuntemuksia. Muahan eivät toki koske myöskään nuo neuvot, että järjestäjien urheilujuomat pitäisi testata sopiviksi etukäteen harjoituksissa (mullahan on pitkiksilläkin ollut mukana aina pelkkää vettä nesteenä). Joo-o, niinpä niin.

Näillä ajatuksin otin 18 km huollossa ihan normaalisti urheilujuomaa, jota olin kitannut jokaisella huoltopisteellä siihen saakka. Veteen en ollut koskenutkaan. Ja sitten se iski: aivan viiltävä, karmea mahakramppi. Aivan kuin olisin yhtäkkiä syönyt valtavan ison pihviaterian ja samantien yrittänyt lähteä juoksemaan ruuan velloessa vielä mahassa. Hyvin nopeasti koko juoksuni tunnelma kääntyi aivan päälaelleen, ja viimeisestä reilusta kahdesta kilometristä tuli todellien tuskien taival ja tahtojen taistelu. Kipu mahassa yltyi, ja jossain vaiheessa tuntui kuin jokainen askel olisi ollut lähes kuin puukonisku mahaan. Teki mieli käpertyä kaksinkerroin ja lopettaa juokseminen miltei joka askeleella. Nyt ne sitten olivat kanssani: kilometrit, jotka eivät koskaan lopu. Piinalliset, tuskalliset kaksi kilometriä. Päässäni takoi vain, että matkahan on niin lyhyt, että sen juoksee vaikka päällään seisten. Keuhkot eivät olleet repeämispisteessä eivätkä jalat painavaa hyytelöä kuten edellisellä puolimaratonilla, mutta tuo kipu ei antanut mun mennä yhtään lujempaa. Vielä hetki sitten olisin voinut jammailla juostessani, mutta nyt ohittaessani lukemattomat loppusuoran kannustajat näytin varmasti aivan tuhannen tuskaiselta. :D

Jäniksen en antanut kuitenkaan kokonaan karata vaan se hölkötteli pienen matkan päässä edelläni, mutta pienintäkään mahdollisuutta mulla ei enää ollut ottaa sitä kiinni. Maalinkin nähdessäni jouduin vain nöyrtymään ja toteamaan, että nyt ei vain pystynyt minkäänlaiseen loppukiriin, sattui niin pirusti. Saavuin maaliin muutamia sekunteja 2:00-jänön jäljessä, ja kohta kännykkä piippasi: olin juossut toisen puolimaratonini maaliin ajassa 2:00:08.

Maalihuollosta sain runsaan kassillisen palauttelujuomaa ja -syötävää ja rojahdin uupuneena ja onnellisena Aurajoen rantaan nurmikolle huilimaan. Järjestelyt kyllä pelasivat erinomaisesti alusta loppuun, ei ole kyllä mitään pahaa sanottavaa!

Mitalikuva heti suorituksen jälkeen. Ilmeellä. Ja ilman mitalia. :-D

Jälkisanat


Tulos yhtaikaa hykerrytti ja nauratti. Päällimmäisenä toki valtava ilo ja ylpeys suorituksestani: mä olin parantanut aikaani kesäkuun alun Helsinki Half Marathonista huimat 23 minuuttia suurimmaksi osaksi onnistuneella, ehjällä ja flown täyteisellä juoksulla ja juossut ajan, josta vain hyvin varovaisesti uskalsin etukäteen haaveilla. Tunne juoksun aikana oli hyvin suureksi osaksi ollut jotain aivan muuta, kuin se aikaisempi HHM:n äärirajoilla raastaminen. Tämä kruunaa upean, onnistuneen ja nousujohteisen juoksukesän. Mun ei tämän lisäksi tarvitse todistella itselleni, että jotain olen treeneissäni tehnyt oikein.

Mutta 8 sekuntia. :-D Kertoo kyllä kaiken tuosta lopusta, kun en noita hassuja muutamia sekunteja pystynyt nipistämään päästäkseni alle psykologisesti maagisen kahden tunnin rajan. Ja jossitellahan voisi vaikka mitä. Nooooo. Täytyyhän sitä kivoja tavoitteita vielä myöhemmillekin puolimaratoneillekin jättää. 

Myöhempi oivallus ja lisäys: Tuo 2:00:08 on siis bruttoaika (aika lähtölaukauksesta maaliin), joka näkyy tuloslistoissa ja johon alkuun kiinnitin kaiken huomioni tekstarin perusteella tsekkaamatta tarkemmin; nettoaika eli aika lähtöviivan ylityksestä maaliin on 1:59:15. Tämä lienee kuvaavampi kun juoksemaan ei juuri päässyt ennen maaliviivaa ruuhkan takia, ja sitä olen käyttänyt myös kuvaamaan ekaa puolimaratonaikaani 2:23. Hieman hämäävää tällaiselle juoksukisakeltanokalle kun näemmä osassa tapahtumia tuloslistat muodostetaan netto- ja osassa bruttoaikojen perusteella. Noh, nuo aikaisemmin kirjoittamani aavistuksen ristiriitaiset tunteet lopussa sopivat kuitenkin hyvin muutenkin kuvaan. En siis näe tarvetta ruveta muuttamaan rapsaani vaikka tavallaan alitinkin mainitsemani "maagisen kahden tunnin rajan".

Eipä tullut kaksinen tästä suihkunjälkeisestäkään mitalikuvasta. Ehkäpä kiittäminen miestäni,
joka käski mua kävelemään ylös taidemuseonmäelle leikkikentälle. Kiitos, juuri sellaista
mäkitreeniä kaipasinkin jäähdyttelyksi. :D
Kaikkiaan ihan mieletöntä tunnelatausta alusta loppuun. Tähän loppuun sopisikin siteeraus parhaillaan kuuntelussa olevasta Karo Hämäläisen kirjasta Miksi juoksen (jota olen siteerannut myös otsikossa):
"Juoksu ei tyhjene yhteen lauseeseen, sillä juoksu ei ole yksi vaan monta. Juoksu on innostus ja lamaannus. Se on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous. Juoksu on ääripäät ja kaikkea ääripäiden väliltä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...