maanantai 2. joulukuuta 2019

Juoksu - ympäristöystävällinen harrastus

Tänä syksynä unilta herännyt lukuharrastukseni on saanut pääni raksuttamaan alati kiihtyvällä tahdilla myös muutenkin, ja samaan aikaan olen löytänyt uudestaan varsinaisen luontoharrastuksen (lajistot yms). Tämä kaikki on pistänyt mut myös uudestaan pohtimaan kaikkia valintojani ympäristön näkökulmasta. Maapallon tilanne on aikalailla kestämätön, ja ilmastoahdistukselta on aika mahdotonta välttyä, jos asiaa kunnolla pohtii. Tämä aihe on varsin loppuunkaluttu, mutta toisaalta ehkei juoksun ja muiden harrastusten kannalta niin juurta jaksain.

Ilokseni olenkin tässä ilmastoahdistuksessani voinut todeta, etten peruslähtökohdiltaan juuri ympäristöystävällisempää harrastusta itselleni olisi voinut viime keväänä valita! Vaikka en tätä näkökulmaa silloin oikeastaan mitenkään aktiivisesti miettinyt. Olen lueskellut, että selvästi merkittävin osa eri harrastusten aiheuttamasta kuormasta ympäristölle aiheutuu matkoista harrastuspaikkoihin. Nehän tehdään yleensä omalla autolla. On siis oman ekologisen omantunnon kannalta aivan mahtava juttu, että oman harrastustuokionsa voi tavallisesti aloittaa kirjaimellisesti kotiovelta.

Sunnuntain pitkismaisemaa

Juoksu vaatii myös hyvin maltillisesti luonnonvaroin rakennettavaa ja ylläpidettävää, esim. lämmitettävää infrastruktuuria. Paljolti muidenkin käytössä olevat kevyen liikenteen väylät, tienreunat, kuntoradat ja metsäpolut riittävät.

Myös juoksuun tarvittavat välineet ovat peruslähtökohdiltaan hyvin yksinkertaiset: jalkaan lenkkarit ja ylle sopivaa vaatetta. Siinä se tiukan yksinkertaistettuna. Toki jos yhtään on enemmän juoksumaailmaan hurahtanut niin sitä saattaa ehkä hieman hymähtää varsinkin eräälle vieläkin tyypillisemmälle juoksun puolesta puhuvalle argumentille "juoksu on halpa harrastus". Eräs vanhempi eräilijä sen nuotion äärellä jutustellessaan puki letkeästi sanoiksi: nykypäivän juoksijat ovat kuin joulukuusia.

Ja kyllä, tunnistan tämän "joulukuusiefektin" hyvin myös itsessäni juoksulenkille lähtiessäni varsinkin näin talvisaikaan. Puen alle talvikerrastopaidan, päälle sujautan tekniset talvijuoksuhousut ja juoksutakin, jalkaan laitan merinovillaiset talvijuoksusukat ja pohjaltaan tavallista pitävämmät polkujuoksukengät, päähän tulee leveä panta ja käsiin juoksusormikkaat. Sitten asennan uusinta tekniikkaa edustavia urheilu-bluetoothkuulokkeita korviin, laitan älypuhelimesta päälle tarvittavat apsit ja napsautan juoksukello päälle. Vielä koiran juoksuvyö lanteille niin valmista on! Ai niin, paitsi pitkikselle yleensä tulee vielä juoksureppu juomapulloineen. Eikä unohdeta sitä, että tässä oli nyt kyseessä vain yksi lukemattomista eri valmistautumisvariaatioista neljän vuodenajan ja lukemattomien erilaisten sääolosuhteiden maassa.


Tähän kun ynnätään vielä kivannäköisten juoksuvarusteiden shoppailu, niin intuitiivisesti touhu ei ehkä enää kuulostakaan niin ekologiselta. Kuitenkin harrastusvarustelu ja niihin liittyvät markkinat ovat sellainen ilmiö nyky-yhteiskunnassa, jolta tuskin missään harrastuksessa voi välttyä. Kulutustietoinen juoksuharrastaja voi kysyä itseltään ne aivan samat kysymykset juoksuvarustehankintojen kohdalla kuin mitä tahansa muutakin hankittaessa. Onko nyt kyseessä halu vai todellinen tarve? Tarvitseeko jokaiseen kivaan tarjoukseen lähteä? Mitä juoksuvarusteita ja -vaatteita minulla on jo? Voiko tarve täyttyä vanhoja vaatteita yhdistelemällä? Voiko rikki menneen korjata? Voinko saada haluamani asian käytettynä? Voisinko hankkia asian uutena vastuulliselta yritykseltä? Ja niin edelleen. Toki voi myös päättää, että juoksuvarusteet nyt vaan on se juttu, johon haluaa panostaa täysillä, ja ekoilla sitten jossain muissa asioissa enemmän. Sekin on varmasti ihan hyvä päätös.


En ole itsekään ollut näissä hankinnoissa aikaisemmin erityisen tiedostava Eko Esimerkki. Joskaan en ole ikinä aikuisiällä tykännyt shoppailla oikeastaan yhtään mitään ja se on varmasti ihan "vahingossa" säästänyt mut monilta turhilta heräteostoksilta. Oli miten oli, kaikki edellä kirjoitettu on ennemminkin osa tätä omaa asennemuutosta entistä tietoisempaan suuntaan kuin vaikkapa minkään sortin syyllistämistä.

Tällaisia pieniä kysymyksiä olen olen juoksuhankintoihin liittyen pohdiskellut tästä ympäristötietoisesta näkokulmasta näin Black Fridayn aikana:
  • Tarvitsenko uudet juoksusormikkaat? Kyllä, vanhasta parista olen kadottanut toisen ja muut käsineeni ovat sietämättömän hiostavia juoksulenkillä. Niinpä ostin ihan tuolta lähi-Prismasta, koska ilman en olisi sunnuntain talvilenkillä pärjännyt.
  • Tarvitsenko paksumman, esim. edestä topatun talvijuoksutakin kovimmille pakkasille? En. Nyt mulla on sellainen, joka on hyvä yhdellä aluskerroksella muutamasta plusasteesta ehkä johonkin -10:een asteeseen. Päädyin siihen, että kerrospukeutuminen saa riittää.
  • Tarvitsenko vieläkin paksumpia talvijuoksuhousuja? Reiteni ottivat aika pahasti osumaa pakkasviimasta eilen. Päädyin taas siihen, että tehostan kerrospukeutumista.
  • Tarvitsenko juoksupipoa? En, leveä panta on pikkupakkasilla ihan mainio ja kylmemmillä ilmoilla voin pukea merinovillapiponi. Ja jos tarvitsee, niin alle voi vielä laittaa tuon pannan.
  • Tarvitsenko nastakenkiä? Vaikea kysymys! Toiset juoksijat suosittelevat ehdottomasti, toiset eivät niin koe kaipaavansa. Ehkä menen ilman tämän talven läpi ja katson kuinka monena päivänä mä, mun uniikeissa juoksumaastoissani, olisin tarvinnut niitä ja tarvittaessa hankin seuraavaksi talveksi. Nyt ei tarvetta ole vielä ilmennyt, mutta toki pahimmat pääkallokeliajat ovat vielä edessäpäin. Polkujuoksukenkäni pelittävät tosi hyvin tampatulla lumella.

Tietenkin yksittäisinä edellä mainittujen kaltaisten asioiden merkitys ekotekojen virrassa on häviävän pieni, mutta kyse on yleisestä lähestymistavasta, jonka haluan ulottaa joka elämänalueelle. Kulutusnäkokulman lisäksi olen pohdiskellut liikkumista, sillä vaikka useimmat juoksulenkit teenkin kotiovelta, niin aina välillä tekee mieli lähteä koskemattomampaan luontoon esim. polkujuoksemaan autolla. Vielä enemmän tämä aihe koskee retkeilyharrastustani. Tähän liittyen olen pohtinut seuraavia juttuja viime päivinä.

  • Useimmat mieluisista retkeily- ja polkujuoksukohteistani ovat yksinkertaisesti järkevien julkisten yhteyksien ulottumattomissa, mutta voisinhan edes tsekata kotikaupunkini bussiverkoston (vaikka hyvin suppeamuotoinen onkin) ja katsoa josko sen varrella olisi jokin kiva vaihtoehtoinen lenkkeilymesta.
  • Juna-asema on 3 km päässä. Voisin miettiä, pääseekö radan varrelta käsin mihinkään kivoihin luontopaikkoihin vaikkeivat ehkä niitä ensisijaisia retkikohteita olisikaan (heti tulee mieleen esim. Hyvinkään terveysmetsäpolku, jossa en ole vielä käynyt)
  • Jos osallistun juoksutapahtumiin, suosin junayhteyden päässä olevia. Tämä nyt on kyllä helppo, Helsingissä on houkuttelevimmat tapahtumat. :D
  • Aion konvertoida autoni biokaasulla toimivaksi. Toki ylivoimaisesti merkityksellisintä tämä on pitkän työmatkani kannalta, mutta toki se helpottaa myös tähän harrastuksiin liittyvän autoilun tuomaa huonoa omaatuntoa.

Sellaisia, toivottavasti pikku pohdinnoistani löytyy inspiraatiota muillekin! Edelleen haluan korostaa, että yksittäisten ihmisten syyllistäminen on musta hieman väärä lähestymistapa näissä ekoasioissa enkä siihen pyri. Lisäksi musta hyvä tapa aloittaa tai kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ekoiluun ja omaan hiilijalanjälkeen on aloittaa itselle helpoista asioista. Ehkä sellaisista, jotka ilman koko ekonäkövinkkeliäkin sopivat jotenkin luontevasti omaan elämäntyyliin. Sellaisista muutoksista saa tosi helposti inspiraatiota ja innostusta.

Esimerkiksi itselleni tällainen "helppo ja kiva" alue on tosiaan harkittu ja hillitty ostaminen kun en mikään shoppailijasielu koskaan ole ollut . Jonkun toisen taas voi olla pienestä elämänpiiristä ja hyvistä julkisista yhteyksistä johtuen olla helppoa siirtyä julkisen liikenteen tehokäyttäjäksi. Mulle taas jo pelkkä hurjan pitkän, julkisilla mahdottoman työmatkan lyhentäminen niin, että mun ja mieheni työpaikat olisivat lähempänä toisiaan, on todella haastavaa. Käytännössä jos haluaisin tämän lyhyellä aikavälillä toteuttaa niin, mun pitäisi myllätä koko elämäni sen myötä osittain uusiksi (luopua vakiviran turvasta, siirtyä aivan toisentyyppisiin tehtäviin yms). Myöskään vaikkapa vegaaniksi en voisi ajatella ryhtyväni.

Näissä vaikeammisakin jutuissa toki voi löytää kompromisseja, jotka ehkä vaativat pientä lisävaivaa mutteivat myllää jotain elämän osa-aluetta kerralla kokonaan uusiksi. Itselläni tällaisia kompromisseja ovat esimerkiksi tuo auton muuttaminen biokaasuautoksi ja kasvisruokapäivien lisääminen viikkoon.

Oho, nyt vähän innostuin, tämä hairahtui vähän alkuperäisestä aiheesta. Joten siihen palatakseni: ei muuta kuin juoksemaan, miten loistava harrastus tämä onkaan, taas yhdestä näkövinkkelistä!

lauantai 30. marraskuuta 2019

Mitä sieltä metsäpolun varrelta oikein löytyykään? Lumoudu luontopoluista!

Vaikka olen jo noin puolisen vuotta tehnyt joka viikko ns. pitkän lenkin, jossa keskeistä on niellä tukeva annos kilometrejä, niin samanaikaisesti olen myös yhä etenevässä määrin löytänyt verkkaisesti liikkuvan, luontoa kaikessa rauhassa tutkivan pikkubiologin itsestäni. Taannoinhan toin esille, että mulla on vahva luontoharrastajan tausta lapsuudessani. Kuitenkin vuosikausiksi kadotin tämän puolen itsestäni enkä luontoretkillänikään pysähtynyt erityisemmin ihmettelemään ja pohdiskelemaan ympäröivää lajistoa ja muuta biologiaa sen syvällisemmin. Kunhan nautiskelin luonnosta ja sen hyvää tekevästä vaikutuksesta yleisesti.


Kävipä sitten niin, että musta tuli äiti. Varmaan suureksi osin juuri lasten liikuttavan kaikesta ympäristössään innostuneen, tutkiskelevan ja oppia janoavan asenteen myötä olen itsekin pysähtynyt katselemaan ympäröivää luontoa uusin, tai ainakin kauan pimennossa ollein silmin. Esikoisen kyselyikä on entistäkin enemmän saanut mut pysähtymään mut mitä moninaisimpien luonnonilmiöiden äärelle. Olen saanut jatkuvasti palautella mieliin lapsuudenaikaisia tietojani ja opetella aivan uuttakin.


Välillä olen harmitellut, ettei pienten lasten kanssa ole mielekästä tehdä ainakaan säännöllisesti muutamaa kilometriä pidempiä retkiä. Koen, että sellainen palvelisi enemmän mun kuin lasten ulkoilu- ja retkeilytarpeita ja tekee retkeilystä tarpeettoman haastavaa. Kuitenkin kuluneen syksyn myötä olen alkanut nähdä tämän enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Kun eteneminen poluilla on loputonta pysähtelyä ja odottelua eivätkä tasaisesti vaihtuvat maisemat enää retkien ydinjuttu, niin mikä olisikaan parempi ajatus kuin ottaa lapsista mallia ja tutkailla mitä sieltä polun varresta todella löytykään! Lintuja? Kasveja? Sieniä? Joku tietynlainen ekosysteemi sille tyypillisine piirteineen? Jääkauden tekosia?

Vaskivuoren luontopolun varrella sijaitsee pieni suolampi, Mätälammi

Nyt olen ottanut tavaksi suunnata esikoisen kanssa kaksistaan joka viikko johonkin pienelle luontoretkelle, tavallisesti luontopolulle. Niin, luontopolut! Taas äitiys on saanut mut näkemään jotain uusin silmin. Ennen lapsia nimittäin en piitannut erityisemmin luontopoluista. Toki ne toivat pikantin lisän osuessaan retken tai koiralenkin varrelle, mutta en juurikaan kiertämällä kiertänyt niitä, saati useinkaan lukenut tauluja, ainakaan kovin tarkkaan. Yleensä luontopolut ovat pituudeltaan n. 2-3 km, joka oli aivan liian lyhyt retken pituus mielestäni silloin.

Vaskivuoren parasta antia oli vanha ja luonnonsuojelullisesti arvokas vanha kuusimetsä

Kuten olen aikaisemminkin todennut, niin lasten kanssa luontopolut tauluineen ovat ihan parasta. Taulut houkuttelevat hyvin luontevalla tavalla etenemään jonkin tietyn reitin, ja niistä on mukava yhdessä opetella asioita ympäröivästä luonnosta. Ja mikäs sen parempi tapa oppia kun usein on aivan vieressä jokin havainnollistava esimerkki. Toki välillä taulujen informaatio on aivan liian tiukkaa tavaraa tuollaisen leikki-ikäisen ymmärryskyvylle. Kuitenkin usein niissä on myös kuvia ja ainahan tekstiä voi yksinkertaistaa omin sanoin.

Black friday -toiveenikin liittyvät lähinnä tähän viriämässä olevaan luontoharrastukseeni lajiston opetteluineen: haluan kiikarit! Eikä niiden kanssa tarvitsisi välttämättä edes lähtemällä lähteä mihinkään luontokohteeseen, vaan monesti olen ihan tuossa lähileikkipuistossa pohdiskellut, että kiikareilla pystyisi seuraamaan paremmin ympärillä touhuavien lintujen puuhia. Varmasti jokainen äiti on joskus hiekkalaatikon reunalla kokenut jonkinasteista tylsyyttä, joten tähänkin saumaan luontoharrastus sopisi loistavasti.


Kuvat on otettu mun ja esikoisen viime viikonlopun retkeltä Vaskivuoren luontopolulta, Hyvinkäältä. Ai että mikä täydellisen ihana ja virkistävä retki! Neitikin on yleensä niin hyvällä tuulella näillä tyttöjen retkillä, että moinen menee lähestulkoon omasta ajasta rentoutumisasteeltaan. Havumetsän ikivihreydessä marraskuun harmauskin unohtuu lähes tyysten!


lauantai 16. marraskuuta 2019

Marrasloman poimintoja

Kahden viikon marraslomani alkaa lähestyä vääjäämätöntä loppuaan. Alunperin en ollut tästä lomasta erityisen innoissani, sillä se tupsahti ikään kuin puoliväkisin tarjolle. Mulle oli vanhempainvapaiden aikaina kertynyt lomapäiviä ennemmän kuin olin tajunnutkaan, ja osan "eräpäivä" oli menossa umpeen jo vuoden lopussa. Marraskuussa oli ainoa sopiva ajankohta niitä pitää tänä vuonna, ja marraskuu on mielestäni ehdottomasti masentavin kuukausi koko vuoden kierrossa.

Toisaalta en ole erityisen vaatelias mieltymyksiltäni enkä välttämättä kaipaa lomaani mitään erikoista ja aikataulutettua ohjelmaa, matkoista puhumattakaan. Koenkin, että eräs tärkeimpiä onnea ja tyytyväisyyttä elämääni tuovista puolistani on kyky pysähtyä ja nauttia hyvin yksinkertaisista, "tavallisista" hetkistä ja huveista, olipa sitten arkinen työpäivä tai loma.

Tämäkään loma ei siis sisältänyt mitään järisyttäviä matkasuunnitelmia, ei itse asiassa ensimmäistäkään pienempääkään reissua tällä kertaa. Seuraavassa muutamia loman poimintoja.

Valo ja aurinkoterapia

Ensimmäinen marraslomapäiväni

Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellen positiivailla, niin en kykene näkemään syksyisin vääjäämättömän tasaisella tahdilla lyhenevissä päivissä mitään hyvää. Niin perustavanlaatuisesti ne vaikuttavat hyvinvointini yhteen peruspilariin, ulkoiluun, mikäli vietän valoisan ajan töissä. Niinpä on musta suunnaton etuoikeus ja onni saada nauttia arkipäivien valoisasta ajasta ulkosalla tähän aikaan vuodesta.

Mua vieläpä lykästi niin, että lomani alkoi hämmentävän aurinkoisilla päivillä. Hymähtelin mielessäni useaan otteeseen, että mihinkäs tässä aurinkoista etelänlomaa kaivataan, kun tunnen miten auringon voimavirta välittyy kehooni näkymätöntä johtoa pitkin ja lataa mut täyteen energiaa  ihan täällä peräpohjolassakin.

Retkeily





Eipä tainnut tulla yllätyksenä? Sen verran kylläkin luonnon martainen karuus vaikutti retkeilyinspiraationi, ettei tullut esimerkiksi otettua itselle mitään intensiivistä retkeilyhaastetta kuten elokuussa vanhempainvapaideni lopussa. Silti tuli mm. Liizi-palvelusta vuokraamalleni kantorinkalle ihan hyvin käyttöä.

Jumppasali


Juoksujalkaa jumppasalin juoksumatolle


Eipä niiden retkeily- ja juoksusäiden voi koko ajan sanoa innostaneen tuonne ulkoilmaan. Niinpä olenkin hyvin iloinen, että kaikesta huolimatta olen koko ajan pitänyt voimassa jumppa- ja kuntosalijäsenyyttäni. Sille tuli nimittäin varsinkin viime viikolla todella käyttöä pahimmilla koiranilmoilla. Tein jopa jotain itselleni täysin uutta ja radikaalia, ja jumppailujen lisäksi juoksin sunnuntain pitkästä lenkistäni osan juoksumatolla! Eikä se ollut ollenkaan sellaista pakkopullaa jota kuvittelin. Aika juoksumatolla kului erittäin miellyttävästi äänikirjaan uppoutuen. Samalla katselin ison lasin läpi ulos myöhäissyksyn synkkään pimeyteen ja sateeseen nauttien suunnattomasti siitä ajatuksesta, että erilaisia mahdollisuuksia kuntoilla riittää kaikkiin tarpeisiin, fiiliksiin - ja säihin.

Lukeminen


Lomaviikon saldoa. Kuudes perinteinen kirja menossa kahden viikon sisään. :D

Palattuani töiden ja pitkien työmatkojen pariin löysin rytinällä pienen tauon jälkeen äänikirjat - ja ennen pitkää myös lukemisen yleisesti. Mulla on lapsuudessa ja nuoruudessa vahva lukutoukan tausta, mutta pakko se on myöntää, että aikuisuudessa olen keskittynyt puhtaalla vapaa-ajallani enemmän kehoni kuin aivojen jumppaamiseen. Tämä seikka on korostunut varsinkin valmistumiseni (2015) ja esikoisen syntymän (2016) jälkeen. Samaan aikaan suorastaan pelottavan pinnallinen, multitaskausta, silmäilyä ja lyhyiden tekstien lukemista vahvasti painottava älypuhelinkulttuuri on vienyt mutkin mukanaan.

Siihen asiaan on tullut ihan totaalinen havahtuminen ja täyskäännös. Äänikirjoihin uppoutuminen työmatkoilla helli luurin selaamisen ja vauhdikkaan lapsiarjen runtelemaa keskittymiskykyäni ja vanhoja lukutoukan taipumuksiani tavalla, jota en lopulta voinut vastustaa.  Ja ykskaks huomaankin pitkästä aikaa olevani taas myös kirjaston vakioasiakas (muuallakin kuin lastenkirjaosastolla), sillä perinteisissä kirjoissa on aivan oma, korvaamaton viehätyksensä.

Mitä enemmän tämän uudelleen virinneen lukuharrastuksen vaikutuksia ja sen tuomaa hyvää oloa itsessäni kuulostelen ja asiasta luen, sitä enemmän koen, että mun kannattaa vapaa-ajalla panostaa myös tähän "aivojumppaan" ihan siinä missä kehojumppaankin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Itseään etsimässä isänpäivänä


Nykypäivän yksilökeskeisyyttä ja yksilön omia valintoja korostavassa kulttuurissa helposti ajattelemme mustavalkoisesti, että jokainen meistä valitsee omat polkumme muista, jopa vanhemmistamme riippumatta. Enkä sitä suoranaisesti kiistäkään, mutta helposti jotkin vanhempien jo varhaislapsuudessa viitoittamat polut kutsuvat meitä puoleemme aikuisenakin. Tällaisiin polkuihin on todennäköisesti lapsuudessa yhdistynyt runsain mitoin hyviä muistoja: yhdessäoloa, oivalluksia, elämyksiä, intohimoa, iloa ja naurua. Voi toki hyvin käydä niin, että nuo polut vahingossa häviävät tiheässä metsässä vauhdikkaasti tarpoessa ja vaihtuvat joihinkin aivan toisiin. Se on vain elämää. Mutta kun vanhoihin, tuttuihin polkuihin taas törmää, lukuisat lapsuuden lämpimät muistot aktivoituvat ja niitä on helppo ja mukava jälleen tallata.

Marrasloman aurinkoinen retki Pääjärvelle, Lopelle
 Uskon vahvasti, että oma mieltymykseni luontoon ja luonnossa liikkumiseen on perintöä nimenomaan isältäni. Olen kasvanut viljatilalla läheisessä kosketuksessa luontoon, ja varmaankin juuri isäni jalanjäljissä minusta tuli pikkulapsena innokas luonnontutkija. Onhan isäni harrastanut luontoa ja toiminut luonnonsuojelun parissa niin kauan kuin muistan, ja ottanut mua luontoretkilleen mukaan ihan pienestä pitäen.

Oli siis aikanaan perin luontevaa paitsi suunnata ulos viettämään tuntikausiksi aikaa kerta toisensa jälkeen taaperosta teini-ikään, niin myös ryhtyä opettelemaan lajistoa kotikirjastosta löytyvien kirjojen avulla tai napata kiikarit mukaan ulosmennessä. Joskus ala-asteella oma luontoharrastukseni oli hyvinkin intensiivistä. Lajituntemukseni etenkin linnuissa ja aatteen paloni luonnonsuojelukysymyksissä tuskin olisivat paljon kalvenneet aikuisten luontoharrastajien joukossa.

Yläasteelle tultaessa suurin intohimoni siirtyi pikkuhiljaa äitini vanavedessä koiraharrastukseen, johon suhtauduin vastaavalla intohimolla useita vuosia. Vaikka terävin lajituntemukseni hiipuikin ja menetin suureellisen aatteen paloni luonnonsuojelukysymyksiä kohtaan, niin luonnon rauha ei milloinkaan kuluneina vuosina ole lakannut vetämästä mua puoleensa. Ulkoilmasta ja luonnosta elän, hengitän, lataudun ja virkistyn. Niin oli pikkulapsena, niin oli teininä, niin oli opiskeluaikoina ja niin on nyt, ruuhkavuosien kiihkeimmissä pyörteissä.

Nuorena se on vitsa väännettävä. :D
Joskaan tuo en ole minä, vaan poikani tämän viikon marrasretkellä.

Vaikka on siis selvää, että luonto ja ulkoilu luonnossa ovat kuuluneet mun poluilleni keskeytyksettä läpi vuodet, niin erään polunhaaran tosiaan onnistuin hukkaamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun peruskoulu- ja lukiourani päättyi ja sen myötä hyvästelin kaikkien aikojen ylivoimaisen lempiaineeni koulussa, biologian. Itse asiassa kyllä hain biologiaa opiskelemaan heti lukion jälkeen, mutta lopulta päädyin hylkäämään paikan luettuani biologien huonosta työllisyystilanteesta. Sen sijaan päätin tähdätä eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan. Siellä opiskelu olikin sitten niin intensiivistä tietomääriltään, että se vei musta vuosiksi mehut opiskella juurikaan mitään muuta eläinlääketieteen lisäksi.

Toivon kuitenkin, että saisin tulevina vuosina elvytettyä tätä arvokasta puolta isäni perinnöstä uudelleen henkiin yhä etenevässä määrin ja innostuisin paitsi nauttimaan luonnon yleisestä ihmismielelle ja -keholle hyvää tekevästä vaikutuksesta, niin myös sukeltamaan uudestaan vähän syvällisemmin biologian ja luonnonsuojelukysymysten pariin. Aivan kuten vuosiksi hautautunut mutta tänä syksyllä rytinällä virinnyt lukutoukkaminäni, niin selvästi myös tuo pikkubiologi ja luonnonsuojelija -puoli mussa vielä on tallella.





Ai niin, eipäs unohdeta tärkeintä! Eli...

Hyvää isänpäivää kaikille isille ja isämielisille!


PS. Alla isänpäivälukemistani. Uskon, että oma isänikin tykkäisi.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Nihkeä kymppi

Mä olin jo pidemmän aikaa katsellut juoksukalenteria etsien sopivaa kymppiä syksylle, mutta vasta viime viikonloppuna ajankohta tuntui otolliselta. Mulla alkoi perjantaina muutaman viikon loma ja pitkästä aikaa oli tunne, että on aikaa myös irroittautua johonkin omaan juttuun useammaksi tunniksi.

Lopulta kympikseni valikoitui sunnuntaina 3.11. Orimattilassa Kuivannon kylässä järjestetty Kuivannon kymppi. Kyseessä ei ole ihan tavanomainen maalaiskylän tai -kaupungin pieni juoksutapahtuma vaikka niin voisi sijainnista päätellä. Ennemminkin tämä on varsin isot mittasuhteet (tällä sijainnilla) saanut matalan kynnyksen ulkoilu- ja liikuntatapahtuma. Tätä tukee myös se, ettei tapahtumaan ole ennakkoilmoittautumista tai osallistumismaksua.

Osallistujaluku näyttää pyörineen noin viidensadan tietämillä. Mukana oli paljon paitsi kovakuntoisia kiitäjiä, niin myös suuri joukko ihan lenkkeilymielessä mukaan osallistuneita kävelijöitä.

Olen tämän uuden juoksuhistoriani aikana toistaiseksi välttänyt kaikki kunnon flunssat, mutta nyt perjantaina ja lauantaina mulla oli jotain miniflunssaa. Ei edes sellaista, joka olisi saanut nenän tukkoon, mutta perjantaina peruslenkillä kuitenkin huomasin menon olevan hieman tavanomaista tahmeampaa. Lauantaina tarjolla oli joku kymppi muistaakseni Helsingissä, mutta sen jätin tämän miniflunssan takia väliin kun ennätystä kuitenkin oli tarkoitus hakea. Vielä sunnuntainakin olin hieman epävarma kannattaako lähteä "tosissaan" pinkomaan. Tuli sitten lähdettyä.

Saavuin aivan viime tingassa paikalle ja ihmettelin tovin, että missäs numerolappuja jaetaan. No, eipä sellaisia tarvittu: ajan sai kuulemma lopussa talteen ilmoittamalla nimensä. Ei muuta kuin vessajonoon, samalla kuulokkeita korville ynnä muuta säätöä ja siinä se aika ennen lähtöä hujahtikin. Lämmittelynä toimi minipituinen hölkkä autolta kisakeskuksena toimineeseen Seurajentaloon.

Suunnitelma oli tosiaan vetää kymppi ns. täysillä. Edellinen kympin aikani heinäkuussa oli 56 min 26 s, ja siitä kuukauden päästä vedin puolimaratonin samalla kilometrivauhdilla (5:40 min/km). Luonnollisestikin toiveena oli siis saada selvästi edellistä kymppiä parempi aika. Parhaimmillaan olen syksyn aikana kiskonut viiden kilometrin vetoja vauhdilla 5:10 min/km.




Alku oli ruuhkainen, mutta nopeasti pääsin kuitenkin hyvään vauhtiin. Alkumatka taittui kiemurtelevaa asvalttitietä pitkin, ja ensimmäiset kilometrit kovan vauhdin ylläpitäminen tuntui suhteellisen helpolta. Takaraivossa kuitenkin oli pieni jännitys siitä kuinka kauan näennäinen "helppouden tunne" säilyisi... En oikein yhtään osannut sanoa siinä vaiheessa. Tarkkoja, kilometrikohtaisia tietoja vauhdeista mulla ei ole tällä hetkellä, mutta muistelen sykemittarini näyttäneet ensimmäiset kilometrit vauhdeiksi n. 5 min/km.

Niinhän siinä sitten kävi, että jossain jo neljän kilometrin kohdalla alkoi juokseminen muuttua raskaammaksi. Johtuiko se liian vauhdikkaasta alusta, ylämäestä, nousevasta sykkeestä, lonkkiin iskeneestä tutusta kireydestä, viime päivien miniflunssasta vai vähän kaikista - en tiedä. Joka tapauksessa jo ihan puuskutusta kuulostelemalla ja sykemittaria katselemalla tiesin, etten mitään nappisuorituksen unelmavauhtia kykenisi enää pitämään yllä. Ja sittenkin lopputaipaleesta tulisi tukalan raskas ellen hidastaisi hölkäksi. Sen verran suorittajaa mussa on, että eipä tullut hidastettua niin paljon.

Noin puolivälissä käännyttiin maantieltä peltoja halkovalle hiekkatielle. Muistan, kuinka aurinko tuli pilvien takaa kauniisti valaisemaa harmaata ja riisuttua marrasmaisemaa, mutta ei sekään sen kummemmin kuin kuulokkeissa jumputtanut musiikki auttanut fokusoimaan ajatuksiani pois kehoa piinanneesta epämiellyttävästä ja raskaasta kokonaisvaltaisesta tunteesta. Tahmeaa mikä tahmeaa. Jossain vaiheessa tuolla hiekkatiellä tuli vastaan juomapiste, jolla suosiolla ihan pysähdyin rauhassa juomaan mukillisen mehua ja vettä. Se vähän helpotti.


Hiekkatien jälkeen, jossain 6-7 kilometrin kohdalla, seurasi uusi maantieosuus. En seurannut alun jälkeen kilometrivauhteja ollenkaan, mutta arvelin, että ne olivat selvästi normaaleja vauhtijuoksunopeuksiani alhaisemmat. Sykkeet olivat melkoiset siltikin (keskisyke mulla oli jotain 180).

Maalikuja

Kun matkaa oli taitettu tasan 9 kilometria tajusin kilometrikyltistä, ettei kyseessä ollutkaan tasan kympin matka. Matkaa oli kyltin mukaan vielä 1,6 km eli kokonaismatka oli 10,6 km. Kympin kyltin kohdalla yritin räplätä sykemittaria ja saada jotain kympin aikaa, mutta olin jotenkin niin pökerryksissä että annoin lopulta olla. Muistelen, että kello näytti noin 54 minuuttia senhetkiseksi ajakseni.

Sen jälkeen multa meni täysin motivaatio juoksemiseen ja mennä hölköttelin loppuun kiskoen loppusuoralla kuulokkeita korvistani. Katselin maalilipun alla hetken pöllämystyneenä ympärilleni ennen kuin tajusin mennä "maalikujalle", jonka päässä sain aikani merkattuna keltaiseen diplomiin. Kuvista päätellen näytin lopussa aivan järkyttävän ryytyneeltä ja pelottavan valkokirjava puna kasvoilla kruunasi kokonaisuuden. :D Tosin muutun aina vauhtikestävyysalueella rehkiessäni kunnosta tai päivästä riippumatta ihan hurjan näköiseksi kirjavaksi paloautoksi. Se on mua lapsuudesta asti vaivannut ärsyttävä synnynnäinen piirre. Joskus vuosikymmen sitten käytin varta vasten peittävää meikkivoidetta esim. vauhdikkaissa jumpissa, nykyään en jaksa niin välittää.


Tahmeat tuntemukset juoksun aikana eivät antaneet paljon aihetta tyytyväisyyteen suorituksesta. Viime kesän kympin ja Paavo Nurmen perusteella kuitenkin tiedän jo, että ns. "täysilläkin" pystyy hyvänä päivänä menemään ihan eri sortin fiiliksillä. Se on vaan kuitenkin hyväksyttävä, ettei jokainen päivä voi olla täydellinen vauhtikestävyyspäivä.

Kymppikarnevaalien iloinen ja lämmin tunnelma sai mut kuitenkin unohtamaan hyvin nopeasti juoksusuorituksesta aiheutuneen harmituksen. Maalitoimistolta suuntasinkin suoraan hernekeittojonoon. Olin aivan ällikällä lyöty, onhan tapahtuma tosiaan osallistujille täysin ilmainen. Ihan mahtava palvelu ja järjestelyt silti! Loppujen lopuksi harmitti ehkä eniten se, että olin mennyt juoksemaan vähän turhan tosissaan enkä saanut tartutettua juoksuuni tapahtuman letkeää tunnelmaa.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun ruskaretkiä

Ruska-aika tuli - ja tuntuu, että yhtä nopeasti se myös meni, kuin varkain. Rakastan tätä syksyn väriloistoa ja siihen  usein liittyviä raikkaita ja kauniita ulkoilukelejä, mutta tänä vuonna tuli retkeiltyä ruska-aikaan aiottua vähemmän. Ruuhkavuodet vaativat veronsa ja tuntui, että tunnit loppuivat monesti viikonlopuistakin kesken, myös ilman mitään ihmeempiä tapahtumia. Niinpä tuli usein jäätyä lähimetsiin ja -puistoihin. Tässä silti muutama flashback lokakuun ruskahetkiin.

Kaksoislammit, Kytäjä-Usmin ulkoilualue 

 


Kytäjä-Usmin ulkoilualue on meille varsinainen lähiretkeilyn aarreaitta, sillä laajalla yhtenäisellä metsäalueella riittää lukemattomia ulkoilureittejä ja taukopaikkoja. Tunnusomaista Kytäjä-Usmin alueelle ovat pienet, kirkasvetiset metsäjärvet, joiden rannoista löytyy useita nuotiopaikkoja kauniine maisemineen. Reittejä on monenlaisiin tarpeisiin. Joidenkin taukopaikkojen saavuttaminen edellyttää ihan kunnon patikkaa, mutta sitten löytyy useampikin, jotka ovat helposti myös tällaisen pikkulapsiperheen ulottuvissa.

Miinukseksi täytyy mainita se, että ulkoilureitit kulkevat osittain paljon myös erityyppisillä metsäteillä luonnonläheisempien ja kiehtovampien kinttupolkujen sijaan. Joskin tällaisessa perheessa, jossa yksi retkeilijöistä kulkee vielä paljon rattaissa, se madaltaa retkeilykynnystä huomattavasti.


Suosikkipaikkamme Kytäjä-Usmin alueelta, Piilolammin, olenkin jo esitellyt. Toinen erinomainen matalan kynnyksen retkikohde alueella on Kaksoislammit, jonne olemme joka vuosi esikoisen syntymästä lähtien tehneet muutaman pikku retken vuodessa. Auton saa parhaimmillaan noin kilometrin päähän Kaksoislammien nuotiopaikasta, joten kilometrejä kertyy retkellä pikkulapsiperheen näkövinkkelistä katsoen oikein sopiva määrä. Ihan loppua, noin 100 metrin pituista pitkospuuosuutta lukuunottamatta paikalle pääsee myös rattailla erittäin leveää ulkoilupolkua pitkin.

Kaksoislammit koostuvat kahdesta pienestä suojärvestä, joiden väliin jää nuotiopaikka. Nuotiopaikka sijaitsee pienellä kukkulalla, josta aukeavat ihastuttavat näkymät maastoon. Se on erittäin hyvin varusteltu: sieltä löytyy runsaasti istumatilaa ja laavu ja lisäksi lähistöllä on puucee ja polttopuuvarasto. Sinne kelpaisi mennä vaikka laavulle yöpymään.





Hakoisten linnavuori

 


Eräs toinen lokakuun ruskaretkistämme suuntautui Hakoisten linnavuorelle. Ihmettelen, etten aikaisemmin ole siellä käynyt kaikkina näinä vuosina mitä olen seudulla asunut, sillä sen verran ainutlaatuiset maisemat  sieltä avautuivat!

Olimme tällä kertaa liikkeellä tyttäreni kanssa kaksin. En löytänyt tarkkaa osoitetta paikkaan, mutta Google Maps näyttäisi ohjaavan kohteen nimeä käyttämällä ihan oikein Hakoisten kartanon vieressä sijaitsevalle parkkipaikalle. Hakoisten linnavuori sijaitsee Janakkalassa, aivan 3-tien varressa.

Hakoisten linnavuoren laelle vievä polku alkaa välittömästi parkkipaikan vierestä, joten tänne suuntautuva retki ei tule olemaan mikään patikkaretki. Linnavuoren juurella kasvaa lehtipuuvoittoista metsää, joka ruska-aikaan hehkui syksyn upeissa väreissä.


Linnavuoren huippua lähestyessämme polku kapeni, ja lopuksi kuljimme metallisen kaiteen reunustaman pienen jyrkänteen reunaa pitkin. Sateen kastelemalla polulla sai varoa vuoroin liukkaita kivia ja vuoroin mutaa. 3-vuotiaan käsi toisessa kädessä ja Oivan hihna toisessa olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että kengikseni olivat jälleen valikoituneet polkujuoksukenkäni (Salomon Speedcross), joissa on pohjissa ihan huikean hyvä pito maastossa kuin maastossa.



Linnavuoren laki on erittäin tasainen ja helppokulkuinen. Sieltä näkee esteettömästi joka suuntaan kulkemalla pientä polkua pitkin. Ruskan värittämät maisemat olivat kerrassaan huikaisevan hienot! Maisemassa sekoittuvat varsin sopusointuisella tavalla sekä ihmisen kädenjälki että hämäläinen luonto parhaimmillaan. Yhdessä suunnassa siintää Kernaalanjärvi, toisessa keskiaikainen Janakkalan kirkko ja kolmannessa moottoritie.







Koska kävelyä linnavuorelle suuntautuvalla retkellä kertyy aika minimaalisesti ja taukopaikan virkaa vuoren laella hoitaa lähinnä kaatunut kelopuu, ei retkestä pitkää ja aikaavievää kunnon päiväretkeä saa tekemälläkään. Mutta mikäli joskus vapaapäivänä ilman isompaa kiirettä sattuu kolmostietä Janakkalan ohi ajelemaan, niin kannattaa nämä maisemat ehdottomasti käydä tsekkaamassa! Tämä on erinomainen "bonuskohde".




Eli kauniista maisemista saatiin nauttia tämänkin vuoden lokakuussa, mutten silti voi olla muistelematta suurella haikeudella viime vuoden vastaavaa ajanjaksoa äitiysvapaalla ollessani. Huumaavan kauniita ulkoilupäiviä riitti yksi toisensa jälkeen ja sain nyhdettyä lyhenevinä päivinä valoisasta ajasta kaiken mahdollisen irti jokaisena päivänä. Nyt työelämä riisti multa ne harvassa olleet aurinkoiset lokakuun ulkoiluhetket. Järven pinnalle heijastuvaa sinitaivasta yhdessä syksyn väriloiston kanssa ei tullut todistettua kertaakaan.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Uudet liikuntasuositukset — pikkulapsiperheen äidin näkökulma

Maanantaina julkaistiin uudet liikuntasuositukset 18-64-vuotiaille. Niissä aikaisempi liikuntapiirakka on korvattu liikuntapyramidilla. Mitään aikaisemmista suosituksista ei ole varsinaisesti poistettu, mutta nyt vanhan liikuntapiirakan asiat edustavat pyramidin yläosaa. Pyramidin laaja perusta muodostuu palauttavasta unesta, kevyestä liikuskelusta ja paikallaolon tauotuksesta. Lisäksi suositellun määrän hengästyttävää liikuntaa voi nyt kerätä niin halutessaan vaikka muutaman minuutin pätkissä entisten vähintään kymmenen minuutin yhtäjaksoisten pätkien sijaan.

Kuva täältä
Uusi suositus siis painottaa entistä vahvemmin kevyen arkiliikunnan merkitystä ja kokonaisuus on aikaisempaa selvästi kokonaisvaltaisempi. Lisäksi ensimmäistä kertaa on tuotu esille myös unen merkitys tässä yhteydessä. Ihan mahtavaa kaikin puolin!! Vaikka tavallaan suositukseen on siis tuotu jälleen uusia komponentteja, niin huolimatta kiireisen pikkulapsiperheen äidin näkövinkkelistäni - tai ehkäpä juuri siksi - koen uudet suositukset hyvin armollisiksi. Uskon, että ne kannustavat erittäin hyvin liikkumaan erityisesti juuri silloin, kun liikkumiseen on syystä tai toisesta heikosti aikaa tai haluja.

Liikuntapyramidi kuvaa hienosti sitä, miten liikunnallisen, terveyttä tukevan elämäntyylin ei tarvitse välttämättä tarkoittaa varsinaista jonkin tietyn liikuntamuodon harrastamista ja himoliikkujan elämäntapaa. Ajatus molemmista voi tuntua jopa ahdistavalta ja lannistavalta elämän kiihkeimmissä kuohuissa. Tiedän omastakin kokemuksesta, ettei kaikissa elämänvaiheissa vaan jaksa, ehdi eikä ole motivoitunut repeämään johonkin monta kertaa viikossa toistuvaan korvamerkittyyn liikuntaharrastustuntiin. Kuopuksen vauvavuosi oli yksi esimerkki tällaisesta ajanjaksosta. Erityisesti tästä uudesta liikuntasuosituksesta välittyy rivien välistä hyvin, että se saattaa olla täysin okei. Voit siitä huolimatta kyetä huolehtimaan tasaisesti terveydestäsi ja hyvinvoinnistasi liikkuen mikäli onnistut sisällyttämään arjen askareisiin riittävästi liikuntaa.

Viime vuonna harrastin tätä ihan hurjasti enemmän kuin juoksua.

Vaikka siis ne omat hikitunnit tuntuisivat useimpina päivinä mahdottomilta, niin ihan tavalliseen arkeen on silti yleensä aina mahdollista järjestää vähintään kevyttä liikuskelua ja jonkin verran myös reipasta liikkumista. Tiedän pitkää työmatkaa ajavana ja epäfyysistä työtä tekevänä sen, että nämäkään eivät todellakaan tule välttämättä kuin itsestään. En niele sitä, että uusilla liikuntasuosituksilla oikeutettaisiin nykyajan passiivinen elämäntyyli laskemalla liikunnaksi kaikenmaailman hengailu. Kyllä sellainen jatkuva arjen aktiivisuus vaatii useimmille jatkuvia aktiivisia valintoja ja tietynlaisen elämäntyylin opettelua.

Luomalla jatkuvasta pienestä liikuskelusta ja muusta arkiliikunnasta itselleen tavan huomaa, miten hyvinvointi ja virkeys pysyvät yllä tasaisemmin päivän mittaan ja sitä liikuskelua alkaa kaivata. Ennen pitkää voi toivottavasti todeta liikkuvansa ihan tavallisinakin arkipäivänä aika mukavasti, vaikkei kävisi varsinaisesti minkään sortin lenkillä tai vilkaisisikaan kuntokeskuksen suuntaan.

Meidän laumamme kokoonpanolla tällaista arkeen helposti limittyvää ja lomittuvaa liikuntaa tulee, kunhan vaan suuntaa lasten ja koiran kanssa ulos. Joskin askelia kerätäkseen ja sykettä nostaakseen on käytettävä hieman kekseliäisyyttä ja pidettävä aktiivinen ajatus liikkeestä jatkuvasti mukana, kuten olen aikaisemmin pohdiskellut. Ihan pelkästään sillä, että saan koko porukan ulos vaikkapa viereiselle leikkikentälle, ei vielä montaa askelta saa kasaan saatika hengästy (paitsi ehkä henkisesti kaikesta veivaamisesta :D).

Uusi liikuntapyramidi natsaa entistä paremmin myös lasten liikuntasuositusten kanssa, sillä kevyttä liikuskelua korostamalla se motivoi mielestäni aikaisempaa paremmin perheliikuntaan. Alle 8-vuotiailla liikuntasuositus tarkoittaa päivässä kolmen tunnin liikkeellä oloa, joka on kuormitukseltaan tasaisen monipuolista: kevyttä, reipasta ja erittäin vauhdikasta. Monesti ajatus tuntuu olevan sellainen, että päiväkoti-ikäiset lapset liikkuvat riittävästi ikään kuin itsestään. Oma käsitykseni on, että ehkä vilkkaita 1-vuotiaita lukuunottamatta tuon suosituksen täyttämiseksi saa aikuinen nähdä hieman ajatustyötä ja vaivaakin, mikäli esim. ulkoilemaan lähtö ei ole se kaikista luontevin juttu. Tietenkään ei ole juuri järkeä konkreettisesti laskea lasten liikuntaan käyttämiä minuutteja, edes ylimalkaisesti, vaan suositusta kannattaa ajatella ennemminkin kannustimena tasaiseen, toistuvaan aktiivisuuteen päivän mittaan.

Lähde: Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset


Itselläni tämä ajatustyö liittyy vahvasti lasten viemiseen ulos, sillä siellä lapset aktivoituvat niin paljon helpommin ja tasaisemmin liikkumaan. Toki myös sisälle voisi keksiä vaikka mitä liikuntaleikkiä, jumppaa ynnä muuta (paljon ideoita tähän löytyy esim. Neuvokas perhe -sivustolta), mutta se ei tule itseltäni yhtä luonnostaan. Ulkona liikkuessamme olen yhä etenevässä määrin pyrkinyt näyttämään esimerkkiä hyppimällä, juoksemalla, potkimalla palloa ym. Sillä tavalla saan kasvatettua omaa päivän aktiivisuuspottiani ja kannustettua lapsia liikkumaan enemmän. Vaikka vahvemmin ja luontevammin esimerkki toimii toki toisin päin niin on tällä vaikutuksensa varsinkin tyttöön. Hän ei ole kovin vilkas perustempperamentiltaan eikä siten luonnostaan koko ajan esim. säntäile juosten paikasta toiseen (ilman kaveria).

Itselleni pienten lasten liikuntasuositus suorastaan huutaa rivien välistä, että arkinen aktiivisuus on kaiken perusta ja ohjatut liikuntatuokiot ovat korkeintaan mukava täydentävä elementti. Mielikuvissani aikuisten uusi liikuntasuositus nivoutuu tähän yhteen kannustaen koko perhettä tasaisesti ja luontevasti liikkumaan arjessa!

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Tylsistyttävätkö pitkät lenkit?

Kesän huikeiden lenkkimaisemien ja jatkuvan kehityksen tuoma lumous on  haihtunut pois ja tilalle on tullut tavanomaisempi juoksuarki, jossa motivaatiokäyrä ei ole enää yhtä tasainen. Ehkä suurimman muutoksen on kokenut motivaationi pitkiin lenkkeihin, noihin pitkänmatkanjuoksijan keskeisiin avainharjoituksiin, joita keskellä kauneinta kesää hehkutin sen hetkisiksi lempiharjoituksikseni postauksessa Pitkien lenkkien lumo.

Pitkisten tyypillinen pituus lienee noin kaksi kertaa tavanomaisen peruslenkin pituus. Itselläni tavallisimmaksi pitkän lenkin kestoksi muodostui kesällä noin kaksi tuntia. Kaksi tuntia on pitkä aika nautiskella juoksun huumasta. Se on kuitenkin myös pitkä aika tylsistyä tai muista syistä odottaa lenkin loppumista, jos lenkkimotivaatio ei syystä tai toisesta olekaan kovin korkealla. Aivan liian pitkä. Siksi muutoksiin pitkien lenkkien fiiliksissä on syytä reagoida välittömästi tavalla tai toisella.

Mielestäni ihan ykkösjuttu tahmeita ja tylsistymisestä kertovia tuntemuksia pitkiksillä havaitessa on pyristellä kaikin keinoin irti suorittamisesta mikäli edes jotain sen suuntaista on lenkkeilyyn vaivihkaa ujuttautunut. Harrastamisenhan kai on tarkoitus ennen mitään muuta tuottaa itselle hyvää fiilistä , rentouttaa ja palauttaa muusta arjesta, vai mitä? Mikään ei ole tehokkaampi tapa tappaa harrastamisen ja juoksun iloa kuin tahkota läpi 16 km hampaat irvessä vain, koska juoksuohjelmassasi lukee niin tai päänsisäinen mallisi "oikeaoppisesta juoksuharjoittelusta" sunnuntaipitkiksineen niin kertoo.

Joskus oikea vaihtoehto voi olla vaihtaa pitkät kestävyysharjoitukset johonkin aivan muuhun liikuntaan, sillä jos jotain olen liikunnasta ehtinyt oppia niin sen, ettei mikään ole liikuntaharrastuksessa niin tärkeää kuin liikkua itselleen mieluisimmalla tavalla. Toisaalta tulee muistaa, että minkään lajin harrastaminen ei voi olla jatkuvaan motivaation ja flown ilotulitusta, vaan parempia ja huonompia kausia tulee menee. Silloin saatat löytää parempaa fiilistä pitkiksillesi esimerkiksi seuraavista jutuista, joita tänään pitkikselläni pohdiskelin.


Mieti mikä juoksuympäristö inspiroi eniten ja mikä vastaavasti vähiten.


Hiljattain kirjoitin siitä, miksi kaikkien pitäisi joskus juosta poluilla, ja nuo kaikki kohdat mielestäni auttavat erinomaisesti myös pitkistylsyyteen! Poluilla aika menee huomaamatta, kun vastaavasti itselleni maantie on se kaikista epämieluisin, eniten "kauanko vielä" -tyyppisiä ajatuksia nostattava vaihtoehto. Jos käytettävissäsi on rajallinen määrä aikaa lenkkiin, niin saatat joudut nipistämään kilometreistä poluilla nautiskellessasi. On kuitenkin paljon parempi juosta vähän vähemmän hyvillä fiiliksillä kuin vaikka se 16 km kiukulla tahkoten.





Pysähdy ja nautiskele!


Unohda juoksukello kokonaan (tai laita se sopivissa kohdin pois päältä), pysähdy ja katsele ympärillesi. Ihaile maisemia, istahda mättäälle, annan metsän rauhoittaa mieli välillä ilman tossujen töminääkin. Yleensä juoksussa matka on kaikki kaikessa, mutta voisiko pitkiksen varrelle joku kerta ripotella jotain päämääriä, esimerkiksi nähtävyyksiä tai luontokohteita, joita hetkeksi jäädä ihastelemaan vaikka juomatauolla?

Kokeilepa toisinaan lenkin varrella pysähtyä myös lapsen lailla ihmettelemään pieniä yksityiskohtia, kuten näin syksyllä sieniä lenkkipolun varrella. Tai värikästä lehtien muodostamaa mattoa tossujen alla. Kuvaa ja ihmettele, anna itsesi kävellä ja pysähtyä, unohda juokseminen hetkeksi!

Pidin joskus itselaukaisimella itsestä otettuja kuvia lenkin varrella ihan hulluna ajatuksena. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut, että välillä se voi olla juuri se sopivan hengähdystauon juoksuun tuova virkistävä juttu.



Viihdytä itseäsi


Kiitos nykyajan tekniikan ja älypuhelimien, juoksulenkillä ei ole enää ikinä pakko tylsistyä omaa hengitystään kuunnellen jollei halua. Erilaisten suoratoistopalveluiden ansiosta pelkkiin kuulokkeisiinkin saa loputtomasti viihdykettä. Biisit, äänikirjat ja podcastit eivät taatusti tule loppumaan kesken.

Tässä nykyajan suoratoiston yltäkylläisyydessä koen kuitenkin itselleni tärkeäksi, että välillä otan vastaavasti myös kuulokkeet pois ja keskityn vain ympäristön ääniin - ja miksei myös siihen omaan hengitykseeni. Musiikki ja äänikirjat toimivat pitkillä lenkeillä itselläni parhaiten sopivissa kohdissa annosteltuina. Tyypillisesti luonnonläheisimmillä osuuksilla, kuten metsäpoluilla, otan kuulokkeet kokonaan pois. Musiikkia kuuntelen erityisesti aivan alussa ja lopussa raskaimpien kilometrien aikana. Äänikirjoihin mun on juostessa vaikeampi keskittyä kuin esim. kävellessä tai kevyitä kotitöitä tehdessä, mutta saatan niitäkin kuunnella jos tylsistyn pitkiksen jälkipuoliskolla.

Luonnollisesti vain kokeilemalla löydät itsellesi toimivimman yhdistelmän lenkkiviihdykettä.

Myös juoksukaveri olisi varmasti itsellänikin pitkillä lenkeillä joskus todella paikallaan! Nykyisessä elämäntilanteessani olen kokenut tärkeäksi sen, että olen juoksussa täydellisen riippumaton muiden kuin oman perheen aikatauluista. Toivottavasti kuitenkin jossain vaiheessa tulisi luonteva hetki saada tähän myös sosiaalisempaa puolta kehiin.

Tankkaa! Juo! Hifistele!


Viimeisten kilometrien tahmeus saattaa johtua paitsi tylsistymisestä, myös energiavarastojen ehtymisestä. Tyypillisesti elimistö alkaa kaivata energiatankkausta kestävyyssuorituksen aikana mikäli suorituksen kesto ylittää 1,5 tuntia. Ei siis ole huono idea antaa mahdollisuutta niille kaupan urheiluhyllyn hifeiltä tuntuville pahanmakuisille pikku pussukoille.

Lienee myös selvää, että mitä pidempi lenkki, sen hyödyllisempää on juoda nestettä myös itse lenkin aikana. Kesällä usein suorastaan välttämätöntä. Pitkillä lenkeillä ah niin täydellisen miellyttävällä tavalla kulkeva Salomonin juoksureppu, jossa säilytän hölskymättömiä, pehmeitä juomapullojani, onkin yksi parhaita "hifistelyhankintojani" joita olen juoksuun liittyen tehnyt.

Kolmas hifistelyjuttu, josta diggaan erityisesti juuri pitkiksillä, ovat pitkät kompressiosukat. Kesällä ainakin nuo omani ovat turhan hiostavia, mutta näin välikausikeleillä ne tuntuvat aivan täydellisiltä. Lumevaikutusta tai ei, mutta mulla ei ole pitkiksien aikana ikinä ole ollut minkäänlaisia epämieluisia tuntemuksia pohkeissa niinä kertoina, kun olen käyttänyt kompressiosukkia.



Voisitko ajatella tekeväsi pitkän lenkin muuten kuin juoksemalla?


Vaihtelu tunnetusti virkistää! Talvisin lukemattomat juoksijat vaikuttavat tekevän pitkiksiä hiihtäen. Uskon vakaasti, että se on pelkästään hyväksi niin kropalle kuin mielelle. Sama pätee varmasti myös mikäli tykkää esim. pyöräillä. Itselläni vain sattuu olemaan tilanne se, että korvaavat vaihtoehdot ovat tavallista rajallisempiä, sillä eräs pitkien lenkkieni keskeisiä tavoitteita on tarjota Oivalle viikon paras lenkki. Koiraapas ei niin vain otetakaan ladulle tai pitkälle pyörälenkille. Kuitenkin kunnon päiväpatikka, pituus mallia "ilman lapsia", pitkän juoksulenkin tilalla voisi joku kerta olla meikäläiselle todella paikallaan. Kuten varmasti olette huomanneet, rakastan (päivä)retkeilyä, mutta nykyisessä elämäntilanteessa tällaiset omat päiväpatikat ovat melkoinen harvinaisuus. Kunnon hankien aikaan myös lumikenkäily on itselleni erinomainen vaihtoehto, tykästyin siihen suuresti viime talvena.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Lenkille pimeään aikaan

Ei ole kauaakaan kun valitin lyhenevistä päivistä ja siitä, kuinka auringonvalo karkaa arkipäivien lenkeiltäni tavoittamattomiin. Juoksu tuntuu kuitenkin muokkaavan suhtautumistani vuoden luonnolliseen kiertoon suopeampaan suuntaan kun juoksun aikaansaama mielihyvä yhdistyy moniin olosuhteisiin, joista en muuten olisi niin innoissani. Olen jo nyt ehtinyt löytää pimeiltä illoilta, ja varsinkin aamuilta uusia kasvoja. Olen koko syksyn juossut tiistaisin noin tunnin peruskuntolenkin aamuvarhaisella ennen töihinlähtöä enkä missään nimessä haluakaan luopua siitä, vaikka se onkin jo saanut täydellisen  pimeyden verhon ylleen.

Otsalampun valossa



Vaikka olen kasvanut maalla ilman katulamppujen loistetta, niin syystä tai toisesta vasta tämä syksy juoksuharrastuksen myötä on tutustuttanut mut otsalamppuun. Juokseminen otsalampun valossa pimeällä oli siis vielä viime viikolla jotain mulle täysin uutta ja jännittävää. Silloin tiistaiaamuna en vain malttanut olla kokeilematta sitä erään vakioperuslenkkini polkuosuudella.

Tuo lenkki oli jotain, no... todellakin aivan uutta ja erilaista. Tutuista vakioreittini näkymistä ei ollut tietoakaan, vaan koko maisema näyttäytyi aivan uudenlaisena ja jännittävänä otsalampun valokeilassa. Vatsanpohjassa nipisteli juuri sopivan kutkuttava pieni jännitys, kun yritin bongailla reitin varrelta tuttuja merkkejä ja samalla asetella jalkojani sopivasti. Aina välillä säikähdin kevyesti, kun otsaa kohden lähestyi yhtäkkiä jotain valkoista, ilmeisesti hämähäkinseittejä. Aika ajoin Oivan silmänpohjat loistivat aavemaisesti niiden osuessa valokeilaan.

Aika kolmen kilometrin polkupätkällä meni hujauksessa kaikkia uusia tuntemuksia ja kokemuksia ihmetellen ja pimeässä suunnistamiseen keskittyen. Toisaalta tunsin helpotusta kun yhtäkkiä olinkin taas palannut katuvalojen letkeään loisteeseen ja saatoin kääntää muutamia kytkimiä lepoasentoon. Tuntui, kuin tutun reitin varrella olisi ollut kaksi erilaista maailmaa.

Polkujuoksu otsalampun valossa voi tuntua friikiltä touhulta, mutta kokeile ihmeessä! En voi luvata, että rakastut touhuun, mutta jotain ihmeellisen erilaista ja lenkkirutiineja rajusti rikkovaa otsalampun valossa poluilla lenkkeily hyvin todennäköisesti tarjoaa. Vaikka tunteeni otsalamppuosuuden aikana olivat osittain ristiriitaisia, niin sellaisen miellyttävän kutinan tuo touhu mahanpohjaan kuitenkin jätti, että uudestaan oli päästävä. Heti seuraavalla viikolla.



Pimeässä


Ja niinpä suuntasinkin taas otsalamppulenkille seuraavana aamulenkkitiistaina - tai ainakin yritin. Kolmevuotiaamme oli ilmeisesti räpläillyt otsalamppuani, ja sepäs ei toiminutkaan pimeän metsän häämöttäessä edessä. Katsoin kuitenkin kirkkaalla taivaalla loistavaa täysikuuta, ja päätin luovia vaihtoehtoiselle pk-lenkkireitille n. puoli kilometriä metsäpolulla kulkien.

Niin pitkälle juoksuhulluudessani en mene, että kenellekään suosittelisin tuota pimeällä metsäpolulla juoksemista ilman valoa. Kuitenkin päästyäni kuunvalon valaisemille maaseutumaisille peltoja halkoville hiekkateille aukeni taas yksi uudenlainen kokemisen arvoinen juoksijan maailma. Ihmissilmän valoreseptorit hyväksyvät tällaisen valaistuksen ainakin muutamien minuuttien sopeutumisen jälkeen, ja niinpä hurjan metsäpolkukirmaisun jälkeen oli taas miellyttävää, rentoa ja helppoa asetella tossua toisen eteen. Juoksuflow oli käsillä, ja huomio kiinnittyi taivalla tuikkiviin lukemattomiin tähtiin.



Katulamppujen loisteessa


Vaikka seikkailut pimeässä metsässä otsalampun valossa tai ilmankin valoa avoimessa maastossa ovat molemmat mielestäni kokeilemisen arvoisia, niin myönnettävä se on, että olen onnellinen myös taajamakotiani ympäröivästä katulamppujen laajasta verkostosta pimeään vuodenaikaan. Niiden kelmeä loiste ei ehkä täytä luontokokemuksia janoavia tarpeitani, mutta sen sijaan voin uppoutua syvälle Spotifyn biittien ja omien ajatuksieni täyttämään maailmaan. Jos askel rullaa kevyesti ja vaivattomasti, niin taajamalenkki katuvalojen loisteessa tuntuu rauhoittavalta, rentouttavalta ja turvalliselta kuin kotisohva ikään.

Mitenkään täysin luontaista mulle ei ole nauttia katulamppulenkeistä, sillä kävellen en ole koskaan välittänyt niistä. Kuitenkin tässäkin on kai tapahtunut jonkin sortin klassista ehdollistumista: kun juoksun aikaansaama endorfiinien täyteinen olotila on riittävän monta kertaa yhdistetty ei luontaisesti niin miellyttävään olosuhteeseen, alkavat nämä olosuhteet pikkuhiljaa myös muuttua miellyttävämmiksi.



Lopputulemana voin vain todeta, että anna pimeällekin vuodenajalle mahdollisuus. Kun kerran olet löytänyt juoksun ilon ja intohimon, auttaa tämä sinua siinä valtavasti. Friikkiä tai ei, pimeällä juoksemisessakin voi tavoittaa huippuhyvän fiiliksen!


PS. Kello on 6:49, blogipostaus kirjoitettu, lapset nukkuvat yhä ja meikä lähtee nyt töihin. Jos ja kun joku miettii, millä ajalla nämä postaukset kirjoitan. :D

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Yhdessä liikkumista leikki-ikäisen kanssa

Kolme vuotta - tuo aivan ihana, ja ihan kamala ikä! Välillä epätoivo meinaa iskeä, kun huomaat, että taaperona alkanut uhmaikä onkin vähän jäänyt päälle eikä kukaan voi luvata sen loppuvan missään järjellisessä ajassa. Toisaalta 3-vuotias osaa myös olla todella valloittava pieni elämänjanoinen duracell-paketti, joka tiedonjanoisuudellaan ja puhtaan ja kuplivan aidolla innostuksellaan saa sinutkin inspiroitumaan ja tutkailemaan maailmaa ja ilmiöitä vähän uudesta näkövinkkelistä. Tai ylipäätään tutkailemaan. Innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa!

3-vuotias on jo fyysisesti varsin etevä. Jossain esikoisemme kahden vuoden iän loppupuoliskolla koin, että yhteisissä liikkumishetkissä on koittanut jonkinlainen uusi aikakausi. Pidemmätkin siirtymät alkoivat sujua suhteellisen sulavasti, ja oli vain jotenkin helppo lähteä yhdessä liikkuen valloittamaan maailmaa, ilman rattaita tai muita mukanaroikotusvälineitä.

Työpäivien jälkeen harrastan harvakseltaan soololiikuntaa lasten ollessa hereillä, mutta onneksi tämän 3,5-vuotiaan kanssa saa aika mukavasti liikuttua yhdessäkin. Ja tässä yhdessä liikkumisella tarkoitan nyt sellaista liikuntaa, jossa molemmat ovat yhtä lailla aktiivisia osapuolia, en äidin puistojumppaa lasten leikkiessä hiekkalaatikolla tms.

Potkupyöräily (tai pyöräily)


Potkupyöräily on musta kyllä aivan huippu juttu! En usko, että ilman potkupyörää olisi mahdollista hyötyliikkua niin pienen lapsen kanssa kuin mitä potkupyörällä voi, ainakaan yhtä helposti. Lapsi on valmis potkupyöräilemään useimmiten siinä 2-2,5 vuoden iän kieppeillä.

Potkutellen matka taittuu lähes poikkeuksetta jouhevammin kuin lapsen kävellessä, meillä tavallisimmin reipasta aikuisen kävelyvauhtia. Toki myös polkupyörä on keksitty, muuta useimmilla lapsilla on käsittääkseni valmiudet pyöräillä ilman apupyöriä vasta 4-6-vuotiaana. Toki pyöräily apupyörillä on myös vaihtoehtona.

Meillä on kaikki palvelut ja lisäksi lukuisia leikkipuistoja ja lähimetsiä n. 2 km säteellä, joten hyötyliikunta lasten kanssa on liki jokapäiväistä. Jos ei muuta, niin suuntaamme vähän kauemmas leikkipuistoon tai metsään, jotta saan liikutettua itseäni ja Oivaa paremmin samalla. Esikoinen on käytännössä koko tämän vuoden sulana aikana mennyt siirtymät potkupyöräillen.

Lastenjumpat ja perheliikuntapäivät

 

Tuo ryömivä on meidän poika :-)

Mä olen suuri perheliikunnan ystävä. Harmi, että ehkä juuri tästä lapsen neljännestä ikävuodesta eteenpäin ohjatut harrastukset alkavat painottua vahvasti sellaisiin, joissa lapsi liikkuu ilman vanhempia. Toki se tavallaan kuuluu luonnolliseen lapsen kehityskaareen ja irtautumiseen vanhemmista. No, mahdollisuuksia kuitenkin ainakin vielä on!

Aloitimme nyt syksyllä 2-3-vuotiaiden lastenjumpan, jossa käymme yhdessä tytön kanssa arki-iltaisin. Olemme molemmat tykänneet tosi paljon! En yhtään epäile, etteikö tämä neitimme jo pärjäisi ja pärjääkin hienosti ilman mua ryhmässä liikkuen, mutta pitkän työpäivän jälkeen tällainen yhdessä tekeminen on todella paikallaan. Näin pieni tyttö on varmasti samaa mieltä.

Olemme käyneet myös kaupungin järjestämissä ilmaisissa perheliikuntatapahtumissa, joissa jumppasaliin on koottu lukemattomia eri liikuntamahdollisuuksia ja samalla vanhemmat voivat kulkea ja leikkiä mukana. Toisinaan haaveilen, että pimeään aikaan joka ilta olisi mahdollisuus viedä lapset telmimään johonkin vastaavan jumppasaliin ja itse verrytellä istumisesta tukkoisia jäseniään samalla. Niin paljon kuin ulkoilusta tykkääkin, niin kyllä tällainen liikunta voittaisi ulkoilun pimeällä koiranilmalla.

Luontopolut



3-vuotiaat ja sitä vanhemmat lapset ovat jo periaatteessa fyysisesti jaksavia kävelemään vaikka useamman kilometrin lenkin. Epäilen kuitenkin, ettei varsinaisen "lenkkeilyn" tai luontokohteissa jonkin tietyn reitin kiertämisen merkitys vielä aukene pitkään aikaan siten kuin meille aikuisille. Se pitää musta ehdottomasti muistaa kun luontoretkiäkin suunnittelee niin, että 3-vuotias kävelee koko ajan. Muuten voi asiasta jäädä ikävä jälkimaku.

Pikku kikoilla ja mausteilla kilometri poikineen voi kuitenkin retkellä tai vaikka koiralenkillä upota alle kouluikäisenkin lapsen kanssa huomaamatta. Erilaiset luontopolut ovat ihan parasta retkitwistiä 3-vuotiaan kanssa, sillä seuraavan taulun tai QR-koodin etsiminen on kuin jokin jännittävä leikki. Äitikin oppii tai palauttaa mieliinsä kummasti uusia asioita saadessaan kerta toisensa jälkeen tiedonjanoisen lapsen käskyn lukea jokainen taulu alusta loppuun. ;-) Puhumattakaan, kun pohditaan taulussa juuri selostettua asiaa ympäristössä ihan käytännössä lukemattomilla lisäkysymyksillä maustettuna.

Jotain merkittyä reittiä kulkiessa voi myös bongailla vaikka puihin maalattuja reittimerkintöjä, etsiä seuraavaa muurahaispesää tai mitä ikinä nyt keksiikin. Lapset voivat innostua aikuisnäkövinkkelistä yllättävistäkin asioista.

Suunnistaminen

 


Mä en ole ikinä varsinaisesti harrastanut suunnistamista, mutta viime kesänä rupesin pohdiskelemaan, että se laji voisi sopia mulle tosi hyvin ja sitä olisi helppo harrastaa yhdessä myös lasten kanssa melko pienestä pitäen. Olemmekin jo tyttären kanssa hieman ottaneet suunnistamiseen omatoimisesti tuntumaa kiinteillä ja helpoilla suunnistusradoilla. Epäilen, että kaikkialla Suomessa on jonkinlaisia kiinteitä suunnistusratoja, joten kannattaa tsekata oman kunnan suunnistusseuran sivuilta infoa myös näistä kuntorastitapahtumien lisäksi.

Myös kuntorasteihin menoa yhdessä tytön kanssa olen kovasti pohdiskellut, onhan niissä usein myös lyhyitä n. 1,5-2 km pituisia ratoja. Toistaiseksi se on vielä jäänyt, mutta haaveilen, että jossain vaiheessa - jos ei vielä tänä syksynä, niin ehkä vuoden, parin päästä - kuntorasteista tulisi meille yhteinen, mieluisa harrastus.

Tietenkään kompassin ja kartan käyttö ei 3-vuotiaalla ole vielä ajankohtaista joten "suunnistaminen" sanan varsinaisessa merkityksessä jää toki vanhemman vastuulle. ;-) Kuitenkin rastien bongailu tuntuu menevän vähän samaan kategoriaan kuin luontopolun taulut ja vastaavat. Löytämisen riemu on mahtavaa ja matka taittuu ihan huomaamatta kun on jotain tällaista mielen päällä.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Viisi syytä juosta poluilla

Vaikka olen tuonut esille, ettei polkujuoksu olekaan vienyt mua niin mukanaan kuin olisi luontosuuntautuneisuudestani voinut päätellä, niin nyt kiireisemmän arjen pyörteissä polkujen lempeys ja rauha ovat vetäneet mua juostenkin liikkuessa tavallista enemmän puoleensa. Haluankin nyt kertoa, miksi jokaisen juoksua harrastavan kannattaisi mun mielestä joskus juosta myös poluilla.

Poluilla kilometriajat unohtuvat


Varmasti erittäin harva juoksua joskus tavoitteellisesti harrastanut on voinut nykyaikana välttyä kyttäilemästä kilometriaikoja jollain tavalla. Itsenikin löydän usein lenkkien jälkeen zoomailemasta hyvinkin tarkkaan SportTrackerin dataa kilometri kilometriltä. Se voi olla hyvinkin innostavaa ja inspiroivaa jos on kehityskausi menossa. Kuitenkin jokainen muun elämän ja juoksuharrastuksen yhteensovittamisen kanssa joskus tuskaillut tietää, että aina palautuminen ei ole priimaa ja silloin se data ei välttämättä ilahduta ja innosta. Jos takertuu liiaksi tähän kehityksen seuraamiseen, voi koko homma kääntyä hyvinkin nopeasti itseään vastaan.

Poluilla meno on lähes aina hitaampaa kuin sileällä ja kilometriajat saa aikalailla autuaasti unohtaa. Ne eivät kerro yhtään mitään muuta kuin sen, että jokainen polku on aivan erilainen. Jopa sama polku voi olla erilainen juosta esimerkiksi verrattaessa kuivaa keliä ja sitä, kun saatkin varoa liukkaita kiviä ja juurakkoja ja upottaa lenkkarisi mutaan. Jos huomaa innostuneensa kilometrien kellotuksesta vähän liikaa, niin on aivan parasta päästää touhusta poluilla kunnolla irti.

Harjupolkujen kauneus ei koskaan täysin välity kuvista.

Polut ovat lempeitä keholle


Vaikka tällä hetkellä rakastan juoksua, niin olen myös sitä mieltä, että se on yksipuolisesti ja runsaissa määrin tehtynä keholle varsin brutaali laji. Monotonista, yksipuolista ja raskasta ainakin mikäli jänteiltä, niveliltä ja lihaksilta kysytään. Mieli saattaa toki olla aivan eri mieltä.

Polut tuovat mukavasti väriä tähän keholliseen yksitoikkoisuuteen, sillä useinkaan metsäpoluilla yksikään askel ei ole toisensa kaltainen. Kroppa saa kaipaamaansa vaihtelua maaston muodoista ja juurakkojen ja kivien väistelystä ja samalla tasapainoaisti herää sileän alustan horroksestaan. Lihakset ja hermosto saavat uusia ärsykkeitä kiivetessäsi mäkiä ylös ja alas ja hypellessäsi vaikeiden kohtien yli. Pehmeä pohja ei altista asvaltin tavoin rasitusvammoille hellien kroppaa kovemman iskutuksen lomassa.



Polut rikkovat juoksun rytmin


Voi tuntua erikoiselta, että tuon tämän asian positiivisessa valossa esiin. Olenhan aikaisemmin sanonut tykkääväni tasaisista alustoista juuri siksi, että niillä pääsen tasaisen rytmin myötä paremmin juoksuflowhun kiinni. Kuitenkin kiireisinä, ei niin palautumista hellivinä aikoina saatat huomata, että siihen tuttuun juoksun rytmiin pääseminen ei olekaan niin selvää. Juoksuflow sileällä karkaa jonnekin tavoittamattomiin hengityksen kiihtyessä ja jalkojen painaessa aivan liikaa tutulla tasaisella askelluksella.

Poluilla joutuessasi keskittymään jokaiseen lyhyeen osuuteen, jopa jokaiseen askeleeseen kerrallaan, on turha kuvitella oppivansa tuntemaan minkän tietyn, tasaisen ja vaivattoman polkujuoksurytmin kaavaa. Siksi poluilla on ainakin itsestäni henkisesti helpompaa juosta juuri niin hiljaa kuin päivän kunto vaatii ilman, että meno tuntuu mitenkään tahmealta. Vaikka poluilla on lähes poikkeuksetta rankempaa ylläpitää tiettyä vauhtia verrattuna sileään, niin paradoksaalista kyllä, juoksu tuntuu musta monesti poluilla kevyemmältä.

Aina voi myös haaveilla poluista uusissa maisemissa ;-) Enontekiöllä.

Polut vaativat kaiken huomiosi


Tätäkin olen joskus aikaisemmin harmitellut teknisillä poluilla, kun olisin halunnut ennemmin keskittyä ympäröivästä luonnosta nauttimiseen sen sijaan, että keskityn taukoamatta asettelemaan askeleitani kivien ja juurakkojen väliin. Olen kuitenkin huomannut, että toisinaan vähän huonommissa juoksufiiliksissä tämä voi olla hyvinkin terapeuttista ja auttaa ajatuksia parhaiten löytämään kuluvan hetken.

Polut ovat luontoterapiaa parhaimmillaan


Tämä tuntui jotenkin niin itsestäänselvältä, että jätin kohdan viimeiseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin yhtään vähätellä polkujuoksun luontokokemusta. Luonto osaltaan, ja ehkä kaikista eniten vie polkujuoksussa ajatuksia pois kaikesta mahdollisesta suorittamisesta kasvattaen valtavasti mahdollisuuksiasi päästä nauttimaan kuluvasta hetkestä. Poluilla on niin paljon helpompi antaa itselleen lupa nauttia ja rauhoittua.

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...