perjantai 27. maaliskuuta 2020

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!


Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retkiä niissä epidemian jälkeiseen aikaan. Itseäni tämä ajatus ei ole harmittanut nyt, kun olen päässyt muusta epidemian alun pahimmasta lamaannuksesta ja järkytyksestä eteenpäin ja saanut arjen rullaamaan vallitsevissa olosuhteissa. Tilanteen voi retkeilyn kannalta nähdä ennemminkin mahdollisuutena kuin uhkana. Nyt on loistava aika katsella lähiympäristön luontoa vähän uusien lasien läpi ja suunnata kohteisiin, jotka muuten niin helposti jäävät virkistyskäyttöön varta vasten osoitettujen kohteiden varjoon - ehkäpä syyttä suottakin!


Edellisessä kirjoituksessa halusin nostaa kaupunkimetsiköt arvoonsa. Ne ovat kuitenkin vain yksi paikka, joista voi löytää väljyyttä luonnossa liikkumiseen. Onhan taajamien ulkopuolella kuitenkin edelleen mittaamattomat määrät lääniä, jossa liikkua rauhassa ja turvallisesti. Ykkösvinkkini vähän lähimetsikköä kauemmas suuntautuvan retken suunnitteluun korona-aikoina on etsiytyä esimerkiksi oman kunnan ympäristö tms. sivuille ja sitä kautta vähemmän tunnetuille luonnonsuojelualueille. Oma kotikaupunkini Riihimäki on sivuillaan esitellyt kaikki kaupungin alueella sijaitsevat luonnonsuojelualueet, vaikka niillä ei olisi minkäänlaisia polkuja tai muuta virkistyskäyttöön liittyvää infrastruktuuria. Vastaavia alueita voi etsiä myös esim. avaamalla Maanmittauslaitoksen tai Metsähallituksen karttapalvelun. Luonnonsuojelualueet näkyvät kartoissa vaaleanvihreällä rajattuina alueina.


Luonnonperintösäätiön sivuilla on hyvinkin tarkkaan esitelty Luonnonperintösäätiön omistamat luonnonsuojelualueet. Nyt minua hieman harmittaa, että tuon nämä esille nimenomaan koronan yhteydessä, sillä suosittelen todella lämpimästi säätiön toimintaan ja ikimetsiin tutustumista kaikille retkeilijöille ihan itseisarvonaan ja mulla on ollut aiheesta kirjoittaminen mielessä jo kauan ennen tätä tilannetta. Luonnonperintösäätiö siis on perustettu suojelemaan vanhoja luonnontilaisia metsiä, jotka ovat käyneet todella harvinaisiksi ja sirpaleisiksi Suomessa vallitsevan, erittäin kiihkeän metsätalouden seurauksena. Luonnon monimuotoisuus on käsittelemättömissä ikimetsissä toista luokkaa kuin avohakkuulla uusituissa tasaikäisessä talousmetsissä ja siksi on erittäin tärkeää, että ikimetsiä jäisi jälkipolvillekin. Luonnonperintösäätiö kerää lahjoituksin varoja, joilla sitten ostaa vanhoja luonnontilaisia metsiä.



Jokaiselle säätiön omistamalle metsälle on Luonnonperintösäätiön sivuilta löydettävissä tarkka sijainti ja lähestymisohjeet. Niissä vierailu on siis täysin sallittua ja varmasti jopa suotavaa, jos on kiinnostunut luonnon- ja talousmetsän eroista. Säätiön metsissä ei kuitenkaan ole mitään virkistysreittejä tai taukopaikkoja, ja se on tarkoituskin. Luonnonsuojelu on näissä metsissä ehdoton ykkösprioriteetti ja sitä tulee kunnioittaa.



Joka tapauksessa jokainen pystyy siis helposti löytämään omaa kotia lähimmät säätiön ikimetsät. Meidän keväinen luonnonperintöretki ikimetsään suuntautui Lopelle Yli-Myllyyn. Retki alkoi kävellen osittain umpeenkasvaneelle pihatielle, jonka päästä löytyi autioitunut pihapiiri. Yli sata vuotta vanhan maatilan rakennukset pihapiireineen tuovat suojelualueelle tunnelmallisen häivähdyksen menneestä. Kesäaikaan pihapiiriä ja niittyjä pitävät avoinna perinnebiotooppien hoidon ammattilaiset, lampaat. Näin varhain keväällä perinnemaisema ei vielä ollut päässyt kunnolla oikeuksiinsa, mutta nautimme silti täysillä kevätauringon säteistä syöden lounasta viltillä pihapiirissä. Bongasipa esikoinen siinä kevään ensimmäiset perhoset! Itse tein kevään ensimmäisen kurkihavainnon kiinnittäessäni huomion kirkkaansinisellä taivaalla liitelevään valtavankokoiseen lintuun. Kevät, se todellakin tulee ja etenee vääjäämättä, oli koronaa tai ei.

Yli-Myllyn luonnonsuojelualueen autiotila
Pihapiirissä
Päärakennuksen takana sijaitsi pieni mäki, jonka päältä löysimme etsimämme satumetsän. Huumaavan vihreä sammal levittäytyi tasaisena mattona joka puolelle, ja siellä täällä lepäsi maassa kaatuneita puita tuomassa vanhan metsän tuntua. Puita oli kaikenikäisiä, mikä on lahopuun määrän lisäksi toinen tärkeä merkki metsän luonnontilaisuudesta. Luonnonsuojelualueen rajalla kulki pieni joki, johon lapset ihastuivat täysin uppoutuen ehkä jopa tunniksi nauttimaan virtaavan veden ihmeestä. Kaarnalaiva, keppi ja kivi jos toinenkin suuntasi kohti vettä.



Metsäalue ei ollut iso eikä kierrättävänä ollut minkäänlaista reittiä, mutta suosittelen lämpimästi jokaista retkeilijää - retkeilipä lasten kanssa tai ilman - suunnittelemaan joskus tällaisen retken, jonka polttopisteessä ovat luontoarvot ja yksityiskohdat pienellä alueella ilman pidemmän reitin kulkemista. Pienet lapset ovat mut oikeastaan pakottaneet sopeutumaan myös tällaisiin retkiin, mistä olen heille syvästi kiitollinen. Nykyään osaan sellaisia jopa suunnitella. Kokemus luonnossa on perinteisempään retkeilyyn verrattuna virkistävän erilainen kun joskus on pelkkää aikaa keskittyä jokaiseen yksityiskohtaan kohteessa eikä mikään vedä varsinaisesti eteenpäin. Läsnäolon ja luontokokemuksen taso syvenee ja havainnointikyky herkistyy, kun välillä panee merkille jokikisen hippiäisen viserryksen, käpytikan kopistelun ja kaatuneen puun muodon ja lahoasteen. Siinä vanhan metsän syleilyssä lasten leikkiä katsellessa tunsin olevani täysin niin koronaviruksen kuin kaikkien tavanomaisten arkisten murheiden tavoittamattomissa.



Löydä siis oma lähin ikimetsäsi ja anna sen viedä sinut hetkeksi pois muun maailman murheista!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Oodi lähiluonnolle koronavirusepidemian keskellä

Tuskin kukaan suomalainen on voinut välttyä koronavirusepidemian aiheuttamilta muutoksilta jokapäiväisessä elämässämme, ja asian ympärillä vellova uutistsunami hyökyy tajunnassamme päivästä toiseen aiheuttaen jatkuvaa ahdistusta ja epävarmuutta tulevasta. Nyt tosin kun olen pikkuhiljaa alkanut sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja pystyn käsittelemään tasapainoisemmin sen aiheuttamia pelkoja ja muita tuntemuksia, huomaan, että koronaviruksen omaan elämääni aiheuttamat muutokset ovat toistaiseksi olleet vähäisiä verrattuna monen muun tilanteeseen. Suurin muutos on, että lapset ovat nyt kotihoidossa, mutta sekin tapahtuu ihan työvuoro- ja lomapäiväjärjestelyillä. Taloudellisen tilanteen muutoksista ei ole pelkoa. Perheemme elämäntapa on ilman koronaakin jokseenkin epäsosiaalinen ja itselläni se on suureksi osaksi oma valinta, joten sosiaalisten kontaktien välttely ei erityisemmin aiheuta mulla mitään ahdistusta tai suurta luopumisen tunnetta. Toki varsinkin esikoisen kannalta tilanne on ikävämpi.



Tämän lisäksi lempipaikkani, henkinen kotini, mielenterveyteni kivijalka ja treenipaikkani, luonto, on yhä avoinna. Joskin valitettavasti sekään ei ole mikään itsestäänselvyys pidemmän päälle. Mikäli emme kunnioita tämänhetkisiä rajoituksia, tulee ulkonaliikkumiskielto Suomessakin aivan taatusti olemaan totisinta todellisuutta eikä mitään etäistä dystopiaa. Ei ole kiva tilanne silloin kellään. Ei terveillä ja taudista hyvin vähin tai olemattomin oirein selviävillä eikä varsinkaan niillä, jotka saavat vakavan tautimuodon.

Moni muukin on viimeistään nyt keksinyt luonnon ja ulkoilun hyväätekevän, stressiä lievittävän vaikutuksen. On vaikea kuvitella, että itsekseen tai oman perheen kesken retkeillessä ja ulkoillessa ilman muita kontakteja voisi saada koronaviruksen tai levittää sitä eteenpäin. Kuitenkin Metsähallitus jo viime viikonloppuna uutisoi, että eteläisen Suomen suosituimmat luontokohteet ovat hyvin ruuhkaisia, ja sama meno on ilmeisesti jatkunut. Tämä on koronavirustilanteen kannalta ongelmallista. Jokaisen ulkoilmaihmisen velvollisuus olisikin nyt suoda myös retkeä suunnitellessa ajatus koronatilanteelle ja käyttää hieman kekseliäisyyttä ja luovuutta tarpeettomia kontakteja retkellä vältelläkseen. Erityisesti tämä korostuu lapsiperheretkeilijöillä, sillä pienten lasten kanssa riittävän fyysisen etäisyyden pitäminen muihin esim. nuotiopaikalla on haastavaa.

2-vuotiaskin menee jo metsässä kovaa - mutta vain siihen suuntaan, jonne haluaa. ;-)

Lähimetsät tuntuvat jäävän jonkinlaiseen paitsioon parhaina retkeilypäivinä, kun ihmiset kilvan suunnittelevat spesiaaleja retkiä hulppeimpiin, mutta kuitenkin vielä helposti saavutettaviin luontokohteisiin. Sen sain huomata tänään, kun suuntasin lasten kanssa viettämään aamupäivän upeita, raikkaita ja häikäisevän aurinkoisia tunteja puolen kilometrin päähän suosikkilähimetsäämme keskelle lähiötä. Olimme samassa metsässä yli kaksi tuntia, ja vastaan tuli tasan yksi koiranulkoiluttaja.

Nyt onkin siis viimeistään aika nostaa lähimetsät kunniaan! Vaikka joka puolelta siintävät lähiöt eivät meidänkään lähimetsässä saa aikaan kovin erämaista tunnelmaa, niin nuo ovat silti kaupunkiluonnolle ja lähiympäristön lasten luontosuhteelle aivan kriittisen tärkeitä vihreitä keitaita. Kevät tulee myös lähimetsään, ja mieli pitkästä aikaa läsnäolosta pakahtuen kuuntelin tiaisten konserttia. Bongasinpa joukosta jälleen jopa kuusitiaisen - tuon todellisen metsien asukin, jota harvemmin lähiöiden lintulaudoilla näkee sini- ja talitiaisten tapaan. Myös sepelkyyhkyt kevät oli herättänyt huhuilemaan.

Lähimetsästäkin voi löytyä ihan ihme juttuja!

Meidän suosikkilähimetsästä löytyy paljon erinomaisia paikkoja tasapainon ja liikuntataitojen harjoittamiseen.

Kannattaa myös muistaa, että pienille lapsille lähiluonto todellakin on oikeastaan koko luontosuhteen peruskivijalka. Lähiluonto on nimensä mukaisestikin lähellä ja saavutettavissa siinä missä lähiympäristön leikkipuistot. Arki ei voi olla vain spesiaalien viikonloppu- ja lomaretkien odotusta, vaan arjesta on pyrittävä parhaansa mukaan - ja vallitsevia rajoituksia noudattaen - saamaan mieluisaa, perheen arvojen mukaista ja merkityksellistä joka ikinen päivä. Tämä korostuu pienillä lapsilla, jotka elävät ihan eri tavalla tässä hetkessä kiinni meihin aikuisiin verrattuna.



Lapsi ei koskaan kyllästy lähiympäristön polkuihin, jotka on jo niin moneen kertaan tallattu, kiviin, joille on jo lukemattomat kerrat kiivetty, tai syleilyynsä kutsuviin suuriin puihin, joiden varjossa on jo niin monet eväät syöty. Aina löytyy jotain uutta ja ihmeellistä. Seikkailut, ihmeet ja oivallukset eivät lähimetsästäkään lapsilla lopu, vaikka vanhempi siinä vieressä kuinka kaipaisi uusiin maisemiin ja poluille, joilla maisemat vaihtuvat tiuhaa tahtia määrätietoisten askelten kulkiessa eteenpäin ennalta määrättyä reittiä. Huomioitavaa on myös, että mitä pienempi lapsi, sen enemmän lapsi kaipaa etenemistavoitteista täysin vapaata, rauhallista oleskelua luonnossa saadakseen luontokokemuksesta kaiken mahdollisen irti. Esimerkiksi meidän itsepäisen 2-vuotiaan ei voi luottaa vielä kävelevän omin jaloin oikeastaan yhdellekään tuntemalleni nuotiopaikalle, mutta sen sijaan vapaasti lähimetsässä pyöriessämme hän saa ihan valtavasti touhuttua ja liikuttua, oikeastaan siinä missä 4-vuotias esikoinenkin.


"Koputa mun oveen", "kukkuu" ja ihan perinteinen piiloleikki ovat suosikkiöleikkejä
meillä metsässä.
Eväät ovat lapsille tärkeitä myös lähiretkillä, mutta aina ei tarvitse - eikä ravitsemusmielessäkään edes kannata - paistaa makkaraa nuotiopaikalla. Vedenpitävä viltti on ihan paras keksintö, ja sen ansiosta sopiva eväspaikka löytyy kosteastakin metsästä oikeastaan mistä vaan. Vanhat kunnon reissarit maistuvat ihan parhaalta ulkoilmassa, mutta vielä tukevammin mahan saa täytettyä kantamalla ruokatermarissa mukana ihan tavallista lämmintä ruokaa. Moni sapuska, kuten vaikkapa makaronilaatikko, on musta tosi hyvää myös kylmänä ja näillä asteilla ajatus on vielä myös elintarvikehygieenisessä mielessä ihan turvallinen.



Joten yritetään välillä saada ajatukset pois vallitsevasta tilanteesta ja nautitaan keväästä, ulkoilmasta ja lähiluonnosta, parhaamme mukaan kontakteja vältellen!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Sarvikallio, lapsiperheen unelmahelppo retkikohde

Helppokulkuinen reitti houkutteli Sarvikallioon

 Tiedättekö sen tunteen, kun on löytänyt lähialueelta jonkin ihanan retkikohteen, päivittelee miksei ole löytänyt sinne jo aikaisemmin ja heti retkeltä palattua tekee mieli innosta tikahtuen kertoa tästä löydöstä kaikille? Mulla on nyt se tunne. Suuntasimme siis tänään Järvenpäähän Sarvikallion virkistysalueelle. Miehelläni osuu usein työpäiviä viikonloppuihin, ja niinpä nytkin piti keksiä jokin kohde, jossa olisi helppo kulkea yksin kahden pienen lapsen kanssa.

Vaikka kuinka olisi kiva olla oikein kunnon eräilijämutsi, joka jaksaa loputtomasti hymyillen ja höpöttäen kannustaa nelivuotiasta pienillä, juurakkoisilla kinttupoluilla täydellisessä luonnon rauhassa samalla kantaen 15-kiloista jässikkää selässä, niin enpä ole. Niinpä sopivaa retkipaikkaa miettiessäni huomioni kiinnittyikin vahvasti Sarvikallion kuvauksessa esteettömän kuuloiseen 3,4 kilometriä pitkään reittiin. Erinomaisen pituinen esikoiselle kunnon reippailuksi, ja poika kulkisi tarvittaessa ilmeisesti vaikka koko matkan rattaissa. Mahtavaa!

Lintubongausta


Kirkkaansiniseltä taivaalta paistava aurinko ja parkkipaikalla vastassa ollut lintujen konsertti saivat mieleni sen syvimpiä sopukoita myöten virittymään keväiseen tunnelmaan. Olin jotenkin aivan haltioissani elämän äänistä metsässä, ja yritin kiivaasti kiikaroida sirkuttajia aloittaessamme Seittelinreitin kierroksen. Tästä se lähtee! Ei tarvitse enää odottaa talvea, jota ei koskaan tullut, vaan voi täydellä sydämellä keskittyä havainnoimaan päivä päivältä lisääntyviä elämän merkkejä luonnossa. Kevät, valo, vihreys, muuttolinnut ja muut talvea pakoilleet eläimet vallatkoon jälleen maan täydellä voimallaan!


Koska uusvanha lintuharrastukseni on vasta aivan alkutekijöissään, en ensin tunnistanut konserttia kuunnellessani kuusitiaisen helkkyvää laulua. Yritin tätä lurittelijaa kovasti bongailla siinä onnistumatta, kunnes esikoinen päätti omia kiikarini. Upea hetki olikin sitten, kun tämä metsien asukki tuli pian tämän jälkeen aivan viereemme lauleskelemaan sulosointujaan niin, että esikoinenkin sen näki selvästi ja mä pystyin lauleskelijan tunnistamaan. Nämä ovat näitä niin pieniä, mutta samalla niin suuria yhteisiä luontohetkiä.

Seittelinreitin alkuosuus


Helppokulkuiseksi ounastalemani polku ei pettänyt odotuksia: se oli niin tiiviiksi sorastettu, että siinä kulki menopelillä kuin menopelillä. Toisaalta leveys oli kuitenkin pidetty erittäin maltillisena ja polku mutkitteli sen kuin kerkesi. Luonnossa kulkemisen kokemus siis säilyi todella paljon parempana mitä leveillä kuntoreiteillä. Kuljimme Seittelinreittiä myötäpäivään, ja alku oli luonnontilaisen oloista koivikkoa. Sen jälkeen sukelsimme hämyisempään kuusimetsään.


Alkuvaiheessa sijaitsi myös näköalapaikka, josta oli näkymä läheisille pelloille ja kauemmas Tuusulanjärvelle. Jatkoin lintubongausta ja silmiä kiikareiden läpi siristellen näin juuri ja juuri Tuusulanjärvessä kevään ensimmäiset joutseneni!




Poikaa laiskotti aika paljon ja hän päätti nautiskella rataskyydityksestään, mutta lehtipuuvaltaisessa rantametsikössä hänkin innostui touhuamaan jalkojensa päällä vähän pidempään lätäköiden ansiosta. Etenemisestä ei tarvinnut sinä aikana haaveillakaan joten keskityin jatkamaan lintuharrasteluani. Puukiipijä! Urpiainen! Vitsit tämä on sitten kivaa! Tuskin maltan odottaa, että kevätmuutto pääsee käyntiin toden teolla.


Nämä juuret kiinnittivät huomioni Seittelinlahden rantametsikössä

Sarvikallion näköalapaikka


Sarvikallion välittömässä läheisyydessä metsä oli tunnelmallista, käsittelemätöntä kuusimetsää

Seittelinreitin helmi on Sarvikallion näköalapaikka, jonka kallioilta aukeaa hieno näkymä Tuusulanjärvelle. Siellä sijaitsee myös tulipaikka. Tässä kohtaa lapsilla alkoi jo nälkäkiukku orastella, ja kaivoin ruokatermarin esiin. Pian huomasin tehneeni evästelyssä todellisen lapsiperheretkeilijän emämunauksen: olin ottanut sapuskaksi tuiki tavallista perusmättöä, ja parkkeerasin lasten kanssa sitä syömään nuotiolla käristyvien makkaroiden eteen. Kuopus protestoi avoimesti ja alkoi nirsoilemaan. Esikoinen ei sanonut ääneen mitään, mutta ilmeestä näki kyllä mielipiteen meidän eväistämme. Turhan kevyeksi jäi siis ravitsemustankkaus kaikkiaan.


Alas laiturille vievät portaat kiinnostivat vauhdikkaita ja ruuasta ei niin kiinnostuneita lapsia niin paljon, että hädin tuskin sain siinä oman ruokani syötyä. Ei paljon siinä ehditty kalliolla meditoida, tai edes maisemia katsella. :-D Alhaalla laiturilla oli ihana nauttia hetken rauhallisesta ja tapahtumaköyhästä paikallaolon hetkestä repun pohjalta löytyneen protskupatukan turvin ja antaa kevätauringon säteiden virrata lävitse.





 
Molemmat menivät portaat vauhdikkaasti alas, mutta toinen ei tullut yhtä vauhdikkaasti ylös. :D

Loppuyhteenvetoa


Sarvikalliolta Seittelinreitti jatkoi kiemurteluaan vielä reilun kilometrin. Pojalla alkoi olla päiväuniaika, mutta päätin olla kiirehtimättä kotiin niistä nauttimaan, sillä mikä kotona sisällä muka voisi olla mukavampaa kuin ajanvietto kevätauringon säteiden täyttämässä metsässä raikkaassa ulkoilmassa? Niinpä. Täydellistä, kertakaikkiaan. Likimain, elämän ja lapsiperheen perussäädöstä huolimatta. Kaikkiaan lähes viisi tuntia nautimme ulkoilmasta Sarvikallion maastoissa.

Joku saattaa ihmetellä, miten mä jaksan pienten kanssa yksin niin paljon säätää retkineni. Mä taas ihmettelen, miten toiset pystyvät lasten kanssa olemaan sisällä niin rennosti kun ulkona luonnossa kaikki vaikeudet, harmitukset ja ärsytykset pyöristyvät, haalenevat ja häipyvät pois eskaloitumisen sijaan. Äitiys on muun muassa suuren oman ajan ja rauhan tarpeeni takia mulle välillä huomattavan vaikea ja haastava laji, mutta ei luonnossa niinkään. Siellä pystyn antamaan parasta itsestäni kaikista vähimmällä henkisellä ponnistelulla. Luonto täyttää mieleni rauhaa säteilevillä alfa-aalloilla tiukissakin tilanteissa.

Kaikkiaan Sarvikallio osoittautui aivan erinomaiseksi lapsiperheen matalan kynnyksen retkikohteeksi. Koko 3,4 kilometrin mittainen reitti on tosiaan kuljettavissa vaikka lastentenrattain, ja Sarvikallion näköalapaikka on täydellinen kohde evästelylle. Tällainen kokonaisen reitin mittainen esteettömyys ilman, että luonnossa kulkemisen kokemus pahasti kärsii, on harvinaista retkikohteissa. Toisaalta lukuunottamatta Sarvikalliota ja sen välitöntä ympäristöä metsä oli pääosin tavallista talousmetsää ja kanssakulkijoita lapsineen ja koirineen riitti ruuhkaksi asti. Siispä pitkästä päiväpatikasta täydellisessä rauhassa haaveilevat löytävät itselleen sopivampiakin kohteita.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Lapsiperheen lumiloma Kolilla

Saapuminen Kolille


Idea lomasta Kolin kansallispuistossa Lieksassa syntyi lyhyellä varoitusajalla lumenkaipuuni voimistuessa voimistumistaan. Ennätysmäisissä kinoksissa marinoituva Lappi olisi tietysti ollut takuuvarma valinta lumilomalle, mutta en usko, että saan miestäni vielä muutamaan vuoteen houkuteltua reissaamaan  niin kauas tällaisen joukkion kanssa autolla tai junalla – onhan hän muutenkin luontoturisti lähinnä mun vaikutukseni johdosta. Koli on Lapin eteläpuolisen Suomen lumisimpia seutuja, mutta huomattavasti vähemmällä matkustamisella saavutettavissa.

Paha-Kolilla


Päädyimme matkustamaan Koliin junalla. Tämä ei suinkaan ollut seurausta pelkästään ekoherätyksestäni, vaan yleisesti pohdittiin, että juna voisi olla paljon mielekkäämpi tapa matkustaa pienten lasten kanssa sen sijaan, että köyttää ne paikoilleen tuntikausiksi. Pääsimmekin suurimman osan matkaa, aina Joensuuhun saakka, Intercity-junalla, jonka leikkivaunu on aivan yliveto pikkulasten kanssa matkustaessa. Matka sujui lasten leikkiessä kuin itsestään, mutta haasteeksi tuli nukkuminen junan ollessa perillä vasta reippaasti lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Autossa muksut olisivat simahtaneet todennäköisesti helposti, eli molemmilla matkustustavoilla on puolensa. Yöksi suuntasimme hotelliin Joensuuhun, ja seuraavana aamuna jatkoimme kimppataksilla Kolille.

Näkymä Paha-Kolilta Pielisille
Ukko-Kolilla

Lunta, vihdoinkin lunta!

Täytyy myöntää, että ensimmäinen päivä Kolilla meni lievässä sumussa. Kaiken puoliltaöin tapahtuneen säädön ja vastoinkäymisten (mm. hajonnut puhelin) seurauksena olin saanut itseni ylivireään tilaan ja nukkunut edeltävänä yönä surkeasti. Sisätiloissa oli vaikea ajatella muuta kuin nukkumista, ja myös nuori neiti oli todella kiukkuinen vähien yöunien jäljiltä, aivan ymmärrettävästi. Ulkona väsymyssumu ei onneksi laskenut verhoaan ihanan lumipeitteen ylle. Niin, lunta! Vielä viimeisenä Kolin vastaisena yönä Joensuussa sademyrskyn vihmoessa ikkunaan olin jännittänyt toteutuuko haaveeni lumilomasta sittenkään, mutta onneksi pelko oli turha. Lapset olivat niin innoissaan silkasta lumesta, että heitä hädin tuskin sai houkuteltua eteenpäin lumesta kierimästä. Tutkimusretkeilyn saldo jäi kilometreissä itsellänikin hyvin niukaksi, mutta onneksi Kolin luontokeskukselta ja hotellilta on äkkiä saavutettavissa koko kansallispuiston huikein kattaus kansallismaisemaa. Kolin komeimmat näkymät tarjoavat huiput, Ukko-Koli, Paha-Koli ja Akka-Koli, ovat kaikki vain muutamien satojen kävelymatkan päässä.

Tuuli tuivertanut Oivasta pystykorvan Paha-Kolilla

 

Lumikenkäseikkailu Mäkrällä


Seuraavan yön koko perhe nukkui pitkään ja sikeästi, ja heräsin itse ensimmäisenä upeaan aamuun Break Sokos Hotel Kolilla. Hotelliaamiaiset ovat aina jotakin, jota odottaa, mutta täällä jotain vielä enemmän. Mikäs sen mahtavampaa kuin nauttia täydellinen, runsas aamiainen ja samalla katsella, kun päivä valkenee Kolin upeissa maisemissa. Auringon säteiden kullatessa taivaanrantaa mulle tuli kuitenkin aamiaisen ääreltä kiire kuvaamaan Kolin huippujen maisemia muun perheen yhä nukkuessa.




Koko perheen yhteisen aamiaishetken jälkeen menimme yhdessä kiertämään huippuja. Aurinko oli hävinnyt, ja luntakin alkanut pikkuhiljaa sadella. Kumpikaan lapsista ei vielä maisemien päälle juurikaan ymmärrä ja myös Kolin eeppiset kansallismaisemat näin ollen sivuutettiin lähes tyysten. Sen sijaan pyllymäet Ukko-Kolin ja Paha-Kolin nyppylöilla innostivat suuresti. Ja tietysti kaikki yleinen lumessa leikkiminen ja kieriskely, edelleen.


Lumi ja vaikkapa nyt tämä lumipallo oli paljon tärkeämpää kuin maisemat. :D

Päivällä sainkin sitten vihdoinkin kaivaa lumikenkäni esiin, ja suunnata soolomatkalle Oivan kanssa. Lumikenkäilyhän on ehdoton suosikkini talviurheilulajeista, sillä en ole lasketteluihmisiä, ja koiran kanssa kun yleensä kuljen niin laduille ei pääsääntöisesti ole asiaa. Eikä se mua juurikaan haittaa, sillä lumikenkäily on musta vähintään yhtä mukavaa kuin hiihto. Koli onkin suosittu lumikenkäilykohde, sillä korkeuserojen takia lumikengät ovat paras "menopeli" isoimpien lumisten vaarojen valloittamiseen.

 Olin päättänyt tehdä Mäkrän kierron, jolla tulee kilometrejä n. 7-8. Lunta sateli koko ajan, ja  lähdettyäni kaartamaan Mäkränaholta kierrosta vastapäivään sain tallustella puhtaan koskemattomassa lumessa leveää polkua pitkin. Ikolantuvalla pysähdyin juomaan nopeasti, mutta onnistuin täyttämään mahani niin tehokkaasti luksusaamiaisella, ettei kummempaa evästaukoa tehnyt mieli pitää. Nuotiopaikka siinä olisi ollut. Ikolantuvalta lähdin sitten napakkaan, mutten mihinkään älyttömän hapottavaan nousuun kohti Mäkrän huippua. Mäkrän huippujen tuntumassa polku hävisi, ja olin ikionnellinen lumikengistäni. Hetkeksi harhauduin sotkemaan lumikengilläni vaaran rinteelle ja tajusin siellä upottavassa lumessa rinnettä noustessani, että nyt oli sen päivän kovimman treenin aika.

Mäkrällä
No, Mäkrän parhaat näköalapaikat löytyivät kuin löytyivätkin lumisateen osittain piiloon tuiskuttamista poluista huolimatta, ja lopulta olin kartallakin taas. Mäkrän erittäin jyrkkää pohjoisrinnettä alas rallatellessani olin ikionnellinen siitä, että olin ottanut luontokeskustyöntekijän neuvosta vaarin ja lähtenyt kiertämään Mäkrän lenkkiä vastapäivään. Kyllä olisi meinaan taatusti epätoivo iskenyt, jos olisin joutunut tuota rinnettä talsimaan ylöspäin… Näin päin nousut pysyivät erittäin kohtuullisina jopa lumikengillä, vaikka toki jälkikäteen tiesikin jotain tehneensä.



Vaikka lumisade häivytti jylhiä maisemia, niin rakastin tuon udun luomaa salaperäistä, alkukantaista tunnelmaa!
 Vaaran rinteeltä sukellettiin laaksoon – vai miksi näitä tasanteita vaarojen välissä nyt kutsutaankin – ja joku ahokin osui taas matkan varrelle. Kolillahan on rikas historia maalaisperinteessä: vielä sata vuotta sitten Kolilla oli paljon kaskettuja peltoja ja perinteisiä pieniä maatiloja ahoineen. Nämä perinteiden jäänteet ovat yhä rikastamassa Kolin monipuolista luontoa, jolle eivät ole ominaista vain jylhän metsäiset vaarat ja komeat järvimaisemat, vaan myös niityt, perinnetilat ja kaskikoivikot. Palattuani Kolin vaaran juurelle käännyin huippujen halki kulkevan polun sijaan toiselle Kolinuuron luontopolkuun kuuluvalle osuudelle. Periaatteessa maasto oli aika helppokulkuista, mutta jälleen polun kunnon vaihdellessa kovasti olin suuresti tyytyväinen lumikenkiini. Isompia nousuja ei tullut, sillä Kolinuuron polku kulki vaaran rinnettä pitkittäisesti. Kolinuuron kolmen kilometrin luontopolku onkin sellainen, jolle sulaan aikaan voisin hyvin kuvitella ottavani tuollaisen 3-4-vuotiaan lapsenkin omin jaloin tallustamaan.


Ennen Pikku-Kolia pysähdyin ihastelemaan jyrkänteen upeita jäämuodostelmia. Pikku-Kolilla alkoi epämääräinen nälkä ja kokonaisvaltainen kropan uupumus jo kevyesti kaihertaa, ja niinpä pysähdyin hetkeksi hengähtämään, napostelemaan ja maisemia ihailemaan. Siinä oli ihana kuunnella talvisen metsän täydellistä hiljaisuutta ja rauhaa. Edes hippiäisten korkeaa ja hiljaista siritystä ei näillä seuduin metsässä kuulunut, niin syvää talviunta vaarojen metsät nukkuivat. Loppu häämötti sopivasti jo aivan lähellä, sillä kyllähän siinä kolmessa tunnissa oli jo ehditty hikoilla lumikenkien päällä aika lailla. Olipa erittäin onnellinen ja tehnyt olo.


Illalla oli suurta luksusta palautella lumikenkäseikkailusta uupuneita jäseniä Kolin kylpylässä. Mieheni piti kylpylää vaatimattomana, mutta itse olin aivan ihastuksissani! Tunnelma oli aidosti todella rentouttava, mitä en voi sanoa vaaleista, valoisista, kaikuvista ja kloorintuoksuisista suurista kylpylöistä. Paljussa ulkona lilluminen tummalle taivaalle piirtyviä lumenpeittämiä kuusia ja yötaivasta katsellen hipoi täydellisyyttä. Toki mikään lasten paras leikkipaikka Kolin kylpylä ei ole eikä uimaan pääse sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta omassa konseptissaan tuo on mielestäni onnistunut kompakti kokonaisuus.

Lisää lumikenkäilyä; älä missaa huippujen lumikenkäreittiä!


Kolmas ja viimeinen päivä Kolilla oli säältään aivan täydellinen talviulkoilupäivä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta koko päivän, ja pakkasta oli muutama aste. Aamupäivällä ulkoiltiin taas muutamia tunteja lasten kanssa huippujen alueella, ja sen jälkeen suuntasin toiselle omalle lumikenkäretkelleni. Lapset eivät tosiaan olleet näillä retkilläni mukana, ja toivottavasti ei kuulosta liian tylyltä jos sanon, että hyvä niin. :D Introverttinä tuollaiset muutamien tuntien rupeamat luonnossa yksin ovat kuitenkin mulle perhelomallakin kullanarvoisia, ja suuri kiitos niistä kuuluu miehelleni. Toisekseen esikoisellekin reitit olisivat olleet varsinkin näin talvisaikaan kohtuuttoman työläitä kulkea. Kantamisesta selässä puolestaan en pidä yhtään, sillä se ei sovi fysiikalleni vetäen toisen lavan aivan jumiin, ja täysi työ oli jo itsensä raahaamisessa ylös vaaroja. :D






Tällä kertaa suuntasin toiseen suuntaan Kolin satamaan, kulkien letkeästi loivasti laskeutuvaa polkua pitkin alas vaaraa muutaman kilometrin. No, jokainenhan tietää, että mikäli tällaisen leppoisan rallattelun jälkeen mielii takaisin lähtöpisteeseen, pitää vastaavasti sitten myös hikoilla. Kaarsin toista polkua pitkin läpi talven ihmemaan ja yli laskettelurinteiden takaisin Ukko-Kolille.

Ukko-Kolilla päätin vielä kiertää ensimmäistä kertaa kunnolla koko huippujen merkatun 1,5 kilometrin lumikenkäreitin, joka osoittautui todelliseksi talvisen Kolin helmeksi. Se oli siis kertakaikkiaan jotain aivan huikeaa! Lumikenkäreitti kiersi Kolin lakea kattavasti, ja antoi aivan erityyppisen näkymän Kolille kuin pistäytymiset huipuilla tampattuja polkuja pitkin. Polku kulki pääasiassa aivan jyrkänteiden lähettyvillä ja näköalapaikkoja oli niin paljon, että laskuissa oli mahdotonta pysyä. Oikeastaan koko Pielisen puoleinen reitti oli yhtä näköalaa. Koska reitti kulki jatkuvasti vaaran laella, niin mitään raskaita nousujakaan ei tullut, joten tuo oli silkkaa nautiskelua. Suosittelen ehdottomasti kiertämään mikäli Kolille lumiseen aikaan osuu!

Seuraava sarja on kuvatykitystä nimenomaan lumikenkäreitiltä. Koittakaa kestää. ;-)






Lopuksi pistäydyin Kolin Luontokeskuksen näyttelyssä, ja Vakka-kahvilan luontokirjahyllyn Koli-kirjojen äärellä haaveilemassa seuraavasta Kolin matkasta. Mitä kaikkea Kolilla onkaan tarjota eri vuodenaikoina!

Loppuyhteenvetoa


Kaikkiaan olin erittäin monesta näkokulmasta tyytyväinen lomaan Ukko-Kolin lomakeskuksessa. Hotellissa suhtauduttiin erittäin ymmärtävästi ja ystävällisesti lapsiin, vaikka meidän nuppusemme eivät todellakaan ole sieltä hiljaisimmasta ja rauhallisimmasta päästä. Lapsille oli myös pientä puuhasteltavaa, kuten kirjoja ja piirrustusvälineitä tarjolla. Myös koirat olivat selkeästi erittäin tervetulleita Kolille: hotellihuoneessa odotti koiralle oma lahjapussukka, pyyhe ja kuppi, lisäksi hyvin käyttäytyvät koirat toivotettiin tervetulleiksi luontokeskuksen tiloihin. Tästä oli suuri käytännön apu niinä aikoina, kun meillä ei ollut hotellihuonetta käytössä. Luontokeskuksessa oli myös lapsille kiva pieni leikkipaikka. Mitään sen erikoisempaa ihmeellistä tekemistä pikkulapsille Kolilla ei ollut, mutta mun mielestä ei ole todellakaan tarpeenkaan. Luonto on aivan riittävä virikkeiden ihmemaa lomallakin, mikäli me vanhemmat emme muuta lapsillemme opeta. Toki Ukko-Kolin laskettelukeskus tuntui olevan suosittu lapsiperheiden keskuudessa, mutta se ei ole ilmeisesti aloittelijoille paras mahdollinen. Itselläni on hyvin vaatimaton laskettelutausta (edellisestä kerrasta on reippaasti yli 5 vuotta), enkä tälläkään kertaa kaivannut luonnon rauhasta vauhdin ja "vaarallisten tilanteiden" pariin.


Retkeilyn puolesta Koli on pikkulapsiperheen kannalta vähän kaksijakoinen kohde. Kuten kävi ilmi, nyt en edes harkinnut lasten ottamista pidemmille retkille, ja kesälläkin Koli on haastava retkikohde korkeuserojen takia. Toisaalta sitten taas kaikista hienoimmat näköalakohteet ovat lähellä ja muutenkin erittäin helposti saavutettavissa lomakeskuksesta. Itse rullailtiin Ukko- ja Paha-Kolille pariin otteeseen jopa rattalla! Noista Ukko-Kolille johtava polku on "virallisestikin" kai esteetön. Lisäksi on hyvä muistaa, että pienille lapsille eivät ole retkeilyssä merkityksellisiä niinkään niellyt kilometrit vaan luonnossa yhdessä vietetty aika.



Loppukaneettina voin vain todeta, että kiitos Koli, kiitos, sinä suomalaisen kansallismaiseman isä, äiti ja Ukko Ylijumala. Kiitos, että annoit minulle palan kaipaamaani talven ihmenmaata ja paljon enemmän. Tuskin maltan odottaa seuraavaa tapaamistamme.

Tutustu Luonnonperintösäätiön metsiin!

Ulkonaliikkumiskieltoa ei ole (vielä) näköpiirissä, mutta suosituimpien retkeilykohteiden osalta viesti on selvä: kannattaa siirtää retki...