sunnuntai 18. elokuuta 2019

Paavo Nurmi Marathon 2019: "juoksu on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous"

Perhe-elämää ennen lähtöä 


Olin yhdistänyt Paavo Nurmi Marathonin puolimaratonjuoksuni kunnon perhereissuun, ja Turkuun saavuimme torstaina majoittuen airbnb-yksiöön. Perjantaina vietimme ihanan päivän Naantalin Muumimaailmassa.


Lauantaina saavuimme tapahtuma-alueelle jo muutama tunti ennen puolimaratonin lähtöä. Olin ilmoittanut esikoisen minimaratonille ja näin hän ehti myös lämmittelemään tapahtuma-alueen Lastenmaailman pomppulinnoissa. Tapahtuma-alue tuntui jotenkin tosi laajalta ja onnistuin sähläämään ja hermoilemaan sen verran, että omien kamojen viemisessä varustesäilytykseen tuli kiireen ja stressin tuntua kun yritin ehtiä esikoisen kanssa Minimarathonin lähtöön. Onnistuin hukkaamaan hakaneulanikin ja kaikkea muuta pientä ärsyttävää. No, siellä oltiin kuitenkin ajallaan käsi kädessä odottelemassa muiden minimaratoonareiden kanssa ja startattiin 700 m Paavon patsaan kierrokselle. Sanotaanko näin, että neidillä oli juoksussa omat motivaatiokuoppansa, mutta sain lopulta kannustettua tytön hienoon loppukiriin. :) Mitali oli kuulemma "liian iso, minä olen pieni tyttö". :D Mutta hauska päivä esikoisellakin kuitenkin kaiken kaikkiaan. Mun juostessani muu perhe meni tapaamaan Turun vanhoja tuttuja, ja esikoinen leikki innoissaan kaverin kanssa leikkipuistossa monta tuntia. Hykertelen ihan, miten kivasti sainkaan yhdistettyä perhejutut ja oman harrastuksen.

Minimaraton sai hoitaa kaikkien lämmittelyjen virkaa, sillä siitä syöksyinkin sitten suoraan vessajonoon noin puoli tuntia ennen omaa lähtöäni ja se oli sen pituinen, ettei aikaa juuri muuhun jäänytkään. Valuessani lähtöasemiin olin edelleen epävarma, kuten olin koko ajan ollut, mitä vauhtia lähtisin juoksemaan. Jotain sen vauhdin kuitenkin ajattelin olevan 2:00- ja 2:10 -jänisten vauhdin väliltä, sillä yksikään laskuri ei luvannut mulle kympin aikani perusteella kahden tunnin loppuaikaa ja moni tuntui pitävän noita laskureiden loppuaikojakin optimistisina. Toisaalta varsinkin viimeisimmän tasavauhtisen vk-lenkkini perusteella arvelin, että jos kaikki olisi täydellisesti kohdillaan niin saattaisin kahden tunnin vauhtiin (keskimäärin 5:40 kilsavauhdit) kyetä, mutta samalla ottaisin riskin ja saattaisin väsyttää itseni ekalla kympillä. Edellyttäisihän tämä, että kuntoni olisi selvästi noussut reilun kuukauden takaisesta kympin kirmaisusta, sillä kympin kilsavauhtini oli juurikin 5:40 Linnahölkässä. Puolimaratonia en kyllä olisi sillä vauhdilla tuolloin juossut, vaikka päivän juoksukunto oli ollut varsin optimaalinen. Tällaisia ajatuksia mielessäni pyöri aivan viimeiseen saakka, kunnes oli aika valua kohti lähtöporttia.

Lähtöä odotellessa

Aloitus - ja aikatavoite on...? 


Alku tuntui todella ruuhkaiselta lönköttelyltä, mutta samalla sain rauhassa mallailtua sopivaa vauhtia ilman kovaa imua ja vauhtisokeutta. Mun ja kahden tunnin jänön välissä oli niin paljon väkeä, että sen oranssi pallo jäi alussa kauas eteen. Vaan niinhän siinä sitten kävikin, että se rennon kovan tuntuinen vauhti asettui kuin asettuikin sinne 5:40 min/km -tietämille ja kahden tunnin jänis pysytteli vakioetäisyydellä näkökentässäni vaivattomasti. Vauhti tuntui jotenkin niin normaalilta ja hyvältä tuntemuksineen, että annoin mennä - nyt aloin viimeistään olla varma, että tänään olisi hyvä päivä juosta! Olin nukkunut hyvin, syönyt hyvin tankkaillen, kevennellyt, levännyt ja palautellut rennon aktiivisesti, sää oli puolipilvinen ja asteita 19. Kaikki edellytykset nappisuoritukseen siis pitäisi olla, ja oma tunne juoksussa komppasi sitä vahvasti.

Juoksureitti kulki Aurajoen rannasta ja Turun keskustasta kohti satama-aluetta, ja jossain siellä taivas ykskaks repesi ja kaatoi juoksijoiden niskaan täyslaidallisen vettä. Tuo kaatosade kuitenkin onneksi loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja oikeastaan vain nautin sen jättämästä viileydestä iholla. No, okei, painavana vedestä lotisevista kengistä en niinkään. Siinä kuivatellessani aloin päästä yhä paremmin ja paremmin kiinni juoksuun. Fiilis nousi nousemistaan, ja kuulokkeiden volyymi samaa tahtia kunnes oltiin ns. punaisella alueella. En välittänyt, vaan annoin biitin ja askeleen viedä täysillä mukanaan.

Juoksuflow vie mennessään


Noin 6 km paikkeilla juostessani Ruissalon sillan kohdalla tiesin jo varmaksi, että kuuluisa runner's high olisi kanssani tänään. Olin päässyt täydellisesti juoksun rytmiin ja tuntui, että mikään ei pysäyttäisi mua. Nautin ja fiilistelin, otin biitistä vaivattomasti vauhtia ja energiaa ja pää pyöri kuin väkkärä imiessäni aistihavaintoja ympäriltä. Vauhtijuoksun epämiellyttävät tuntemukset hävisivät varsin helposti kaiken tuon alle. Sillan jälkeen alkoikin sitten loiva mutta pitkä mäki, joka olisi ollut varmaan kauhistus heikkona juoksupäivänä tai viimeisillä kilometreillä rutistaessa, mutta tuon juoksuflown pauloissa se meni aivan omalla painollaan. Muistan vain ajattelleeni "no mutta, ylämäen jälkeen seuraa aina alamäki, eihän tässä mittään, lallatilallaalaa". No niinhän sitä seurasi, ja loppureitti olikin hyvin tasaista.

Jossain siinä parhaimman juoksuflown aikana rallatellessani olin kuin itsestään kirinyt pienen välimatkan 2:00-jänöön lähes umpeen ja asettunut aivan jäniksen peesiin. Noin puolessa välissä reittiä oli täyskäännös takaisin kohti Turun keskustaa ja tapahtuma-aluetta, jonne palattiin Ruissalon lenkkiä lukuunottamatta samaa reittiä. Näillä kilometreillä oli juoksu alkanut ensimmäisessä puolimaratonissani kesäkuussa takuta todenteolla peräti minuutin hitaammalla kilometrivauhdilla; alkoi suuri henkinen taistelu keskeyttämistä vastaan, joka johti lopulta vauhdin tuntuvaan hidastamiseen 15 km kohdalla taiston silti yhtään helpottumatta. Nyt mieli oli kevyt edelleen ja ihmettelin, eikö askel ala vieläkään hyytyä. Kun energiaa ja keskittymistä riitti tuossa vaiheessa kaikenmaailman yksityiskohtiin maisemissa ja jopa kuvaamiseen (!), niin mietin, että laitoinko nyt edes itsestäni kaikkea peliin vai pysyttelinkö jonkin sortin mukavuusalueella.

Mikäs tässä kuvaillessa ja maisemia ihaillessa!

Missä se tuska viipyy??


No, kyllä se flow siitä sentään alkoi pikkuhiljaa hiipua, ja jossain 11 km kohdalla muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni, että nyt on selkeästi jo työläämpää ylläpitää vauhtia. Siitä eteenpäin olo jäniksen peesissä tuntui vuoroin turvalliselta ja varmalta, vuoroin jännittävältä ja epävarmalta. Jaksaisinko todella tätä vauhtia loppuun asti? Sippaisinko? Musiikki oli mulle tässä vaiheessa äärimmäisen tärkeä tsemppari, ja ysärilistä (:D) pukkasikin mulle oikein kunnon menobiisin toisensa jälkeen. Heh, ysärihöpsöttely ei petä ikinä! Mm. Aikakoneen "Vuosisadan rakkaustarinaa" ja Scooterin "How much is the fish" -biisiä mielessäni jammaillessa sainkin häivytettyä ainakin osan mieltäni kalvaneesta epävarmuudesta. Siinä juoksun hulluudessa jopa samaistuin noihin Rakkaustarinan sanoihin - minä ja juoksu, nyt ja aina. :D "Tää on vuosisadan rakkaustarina, ainakin uskon niin, tää säilyy ja kestää, päiviin tuleviin". Kaikenlaista, ehheh. Niin paljon voikin mahtua sekopäisyyttä ja tunteita yhteen juoksuun.

Odotin koko ajan sitä tuskaista, viime puolimaratonilta tuttua tunnetta kun tuntuu, että kilometrit eivät vaihdu ikinä. Mutta ne vaihtuivat, ja vaihtuivat taas. 15 km kohdalla olo oli edelleen niin hyvä, että voitonriemuisena mallailin jo mielessäni kirjoittavani johonkin someen lauseen "odotin viimeisten kilometrien tuskaa, jota ei koskaan tullut". Henki kulki tilanteeseen nähden hyvin ja askel vei varmasti eteenpäin, ja mieltä kalvoi enää lähinnä ajatus otanko itsestäni kaiken irti. Tämän itsevarmuuden ja musiikin siivittämänä päätin 16 km kohdalla lähteä pinkomaan jäniksen edelle ja aloin voimieni tunnossa ottaa kiinni selän toisensa jälkeen. Euforista - taisin jopa vähän jammaillakin siinä, enkä vain mielessäni. Aloin kunnolla puuskuttaa ja ajattelin vain, että "nyt mä tunnen ainakin eläväni". :D No, ahneella on likainen loppu vai miten sitä sanotaan, sillä ihan huomaamatta vauhti lässähti rallin jälkeen aikaisempiin lukemiin eikä siitä enää helposti noussut ja kohta 2:00 jänis olikin taas hätistelemässä kannoillani. Muahahhahhahhaaaa. Se siitä mielessäni jo aloittamasta huikean negative splitin hehkutuksesta. Noooo, palasin jossain ekalla kympillä tekemääni suunnitelmaan juosta tasaista vauhtia lähes loppuun saakka ja ottaa kunnon loppukiri, jolla saisin ajan alle kahteen tuntiin.

Nautinnosta kipuun ja sinnittelyyn


Nyt ihanasta, ehjästä juoksusta kertovaan tarinaan tulee käänne. Jossain 15 km kohdalla olin tuntenut ensimmäiset epämääräiset tuntemukset mahassa, ikäänkuin sinne olisi jäänyt lillimään jotain imeytymättä. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni teräsmahana, jonka masu ottaa kaiken mukinoitta vastaan eikä missään tilanteissa ilmoittele olemassaolostaan, joten en välittänyt ja ajattelin tuon olevan vain jokin häivähdys ja menevän hetkessä ohi. Mähän voin syödä normaalin aamupalani ja painella samantien lenkille ilman minkäänlaisia tuntemuksia. Muahan eivät toki koske myöskään nuo neuvot, että järjestäjien urheilujuomat pitäisi testata sopiviksi etukäteen harjoituksissa (mullahan on pitkiksilläkin ollut mukana aina pelkkää vettä nesteenä). Joo-o, niinpä niin.

Näillä ajatuksin otin 18 km huollossa ihan normaalisti urheilujuomaa, jota olin kitannut jokaisella huoltopisteellä siihen saakka. Veteen en ollut koskenutkaan. Ja sitten se iski: aivan viiltävä, karmea mahakramppi. Aivan kuin olisin yhtäkkiä syönyt valtavan ison pihviaterian ja samantien yrittänyt lähteä juoksemaan ruuan velloessa vielä mahassa. Hyvin nopeasti koko juoksuni tunnelma kääntyi aivan päälaelleen, ja viimeisestä reilusta kahdesta kilometristä tuli todellien tuskien taival ja tahtojen taistelu. Kipu mahassa yltyi, ja jossain vaiheessa tuntui kuin jokainen askel olisi ollut lähes kuin puukonisku mahaan. Teki mieli käpertyä kaksinkerroin ja lopettaa juokseminen miltei joka askeleella. Nyt ne sitten olivat kanssani: kilometrit, jotka eivät koskaan lopu. Piinalliset, tuskalliset kaksi kilometriä. Päässäni takoi vain, että matkahan on niin lyhyt, että sen juoksee vaikka päällään seisten. Keuhkot eivät olleet repeämispisteessä eivätkä jalat painavaa hyytelöä kuten edellisellä puolimaratonilla, mutta tuo kipu ei antanut mun mennä yhtään lujempaa. Vielä hetki sitten olisin voinut jammailla juostessani, mutta nyt ohittaessani lukemattomat loppusuoran kannustajat näytin varmasti aivan tuhannen tuskaiselta. :D

Jäniksen en antanut kuitenkaan kokonaan karata vaan se hölkötteli pienen matkan päässä edelläni, mutta pienintäkään mahdollisuutta mulla ei enää ollut ottaa sitä kiinni. Maalinkin nähdessäni jouduin vain nöyrtymään ja toteamaan, että nyt ei vain pystynyt minkäänlaiseen loppukiriin, sattui niin pirusti. Saavuin maaliin muutamia sekunteja 2:00-jänön jäljessä, ja kohta kännykkä piippasi: olin juossut toisen puolimaratonini maaliin ajassa 2:00:08.

Maalihuollosta sain runsaan kassillisen palauttelujuomaa ja -syötävää ja rojahdin uupuneena ja onnellisena Aurajoen rantaan nurmikolle huilimaan. Järjestelyt kyllä pelasivat erinomaisesti alusta loppuun, ei ole kyllä mitään pahaa sanottavaa!

Mitalikuva heti suorituksen jälkeen. Ilmeellä. Ja ilman mitalia. :-D

Jälkisanat


Tulos yhtaikaa hykerrytti ja nauratti. Päällimmäisenä toki valtava ilo ja ylpeys suorituksestani: mä olin parantanut aikaani kesäkuun alun Helsinki Half Marathonista huimat 23 minuuttia suurimmaksi osaksi onnistuneella, ehjällä ja flown täyteisellä juoksulla ja juossut ajan, josta vain hyvin varovaisesti uskalsin etukäteen haaveilla. Tunne juoksun aikana oli hyvin suureksi osaksi ollut jotain aivan muuta, kuin se aikaisempi HHM:n äärirajoilla raastaminen. Tämä kruunaa upean, onnistuneen ja nousujohteisen juoksukesän. Mun ei tämän lisäksi tarvitse todistella itselleni, että jotain olen treeneissäni tehnyt oikein.

Mutta 8 sekuntia. :-D Kertoo kyllä kaiken tuosta lopusta, kun en noita hassuja muutamia sekunteja pystynyt nipistämään päästäkseni alle psykologisesti maagisen kahden tunnin rajan. Ja jossitellahan voisi vaikka mitä. Nooooo. Täytyyhän sitä kivoja tavoitteita vielä myöhemmillekin puolimaratoneillekin jättää. 

Myöhempi oivallus ja lisäys: Tuo 2:00:08 on siis bruttoaika (aika lähtölaukauksesta maaliin), joka näkyy tuloslistoissa ja johon alkuun kiinnitin kaiken huomioni tekstarin perusteella tsekkaamatta tarkemmin; nettoaika eli aika lähtöviivan ylityksestä maaliin on 1:59:15. Tämä lienee kuvaavampi kun juoksemaan ei juuri päässyt ennen maaliviivaa ruuhkan takia, ja sitä olen käyttänyt myös kuvaamaan ekaa puolimaratonaikaani 2:23. Hieman hämäävää tällaiselle juoksukisakeltanokalle kun näemmä osassa tapahtumia tuloslistat muodostetaan netto- ja osassa bruttoaikojen perusteella. Noh, nuo aikaisemmin kirjoittamani aavistuksen ristiriitaiset tunteet lopussa sopivat kuitenkin hyvin muutenkin kuvaan. En siis näe tarvetta ruveta muuttamaan rapsaani vaikka tavallaan alitinkin mainitsemani "maagisen kahden tunnin rajan".

Eipä tullut kaksinen tästä suihkunjälkeisestäkään mitalikuvasta. Ehkäpä kiittäminen miestäni,
joka käski mua kävelemään ylös taidemuseonmäelle leikkikentälle. Kiitos, juuri sellaista
mäkitreeniä kaipasinkin jäähdyttelyksi. :D
Kaikkiaan ihan mieletöntä tunnelatausta alusta loppuun. Tähän loppuun sopisikin siteeraus parhaillaan kuuntelussa olevasta Karo Hämäläisen kirjasta Miksi juoksen (jota olen siteerannut myös otsikossa):
"Juoksu ei tyhjene yhteen lauseeseen, sillä juoksu ei ole yksi vaan monta. Juoksu on innostus ja lamaannus. Se on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous. Juoksu on ääripäät ja kaikkea ääripäiden väliltä."

maanantai 12. elokuuta 2019

Viikon 32 treenit - miten sujui töiden, juoksun ja perhe-elämän yhdistäminen?

Kerrassaan yllättävän hyvin, kuten viikonlopun aamulenkkipostauksesta voikin jo ehkä päätellä! Vastoin aikaisempia tapojani en suunnitellut etukäteen treenipäiviä, sillä en yksinkertaisesti tiennyt mihin paukut ja aika uudenlaisessa arjessa riittäisivät palattuani työelämään 1,5 vuoden tauon jälkeen. Nyt viikon erityyppisten kokeilujen jälkeen olen huomattavasti viisaampi!

Ma
Lepo

Ti
PK 27 min - 3,73 km - 07:19 min/km
Rynnin tälle lyhyelle iltalenkille heti saatuani pikkupojan unten maille. Silmä lupsui itselläkin jo ja takaraivossa painoi kello neljältä soiva herätyskello, joten ei todellakaan mikään huippukiekka huolimatta ihanasta kesäillasta. Mikään perinteinen keskivartalotreeni tähän jatkeeksi ei olisi tullut kuuloonkaan, sen verran kiire oli unten maille. Ei jatkoon. Onneksi tämä myöhemmin syksyn ja talven pimeydessä ja kurjissa keleissä tuskin paljon harmittaa.


Ke
PK 49 min - 5,89 km - 8,21 min/km
No niin, vihdoin meidän uudet rattaat (Thule Urban Glide) pääsivät näyttämään potentiaalinsa juoksulenkillä! Ne rullasivat pehmeästi, kevyesti ja vakaasti eikä myöskään kävelyssä jompaan kumpaan suuntaan herkästi viettävästä etupyörästä ollut tietoakaan. Enpä keksi moitteen sanaa. Jätkäkin viihtyi menopelissään erinomaisesti koko matkan, ja koitin edistää viihtymistä ja peruskuntovauhdissa pysymistäni parhaani mukaan juttelemalla paljon. Joskin siltikin vierastan hieman sitä, että aktiivinen taapero istutetaan kärryihin äidin kuntoilun nimissä, joten mitään vakioratkaisua ruuhkavuosien kuntoiluun en näistä halua. Rataslenkki kerran viikkoon voisi olla ihan jees.

Kovasti oli itsellä hakemista sopivan tempon löytämisessä, sillä jalat pyrkivät alkuun väkisin tikuttamaan normaaliin tahtiin ja kyllähän tämä taisi vauhtikestävyyden puolelle ekoilla kilometreillä mennä. Sopivan letkeä peruskuntotahti löytyi vasta, kun maltoin hidastaa tahtia noin minuutin per kilometri peruspeekoovauhdista.

To
Lepo

Pe
PK 53 min - 6,67 km - 8:01 min/km
Aikaisista aamuista huolimatta koin nukkuneeni riittävästi ja ansainneeni viikon ensimmäisen "oman harrastustunnin" miehen jäädessä kaitsemaan lapsia. Kuitenkin jo melkein ensi metreillä aavistelin, että nyt ei tule sujumaan normaalisti. Sykkeet pyrkivät koko ajan nousemaan liikaa perustahdilla, lonkankoukistajissa tuntui kiristelyä ja kaikki keveys jaloista oli poissa. Yritin parhaani mukaan himmailla tuntemuksiani kuunnellen, oikaisin kesken kaiken lyhyemmälle reitille ja silti kotiin päästessä oli tunne, ettei olisi huvittanut juosta metriäkään enempää. No, ainakin opin tästä lenkistä sen, että kroppani osaa selkeästi ilmaista jos palautumisessa on ongelmaa ja iloitsin, että osasin aika hyvin merkkeihin reagoida. Toki tämä lenkki olisi voinut jäädä tekemättäkin tai vaihtua kävelylenkiksi.

La
PK 1 t 15 min - 10,27 km - 7:23 min/km
Eiköhän kaikki oleellinen tullut sanottua postauksessa Voisiko minusta tulla aamulenkkeilijä? :)


Su
PK 25 min - 3,59 km - 7:07 min/km
Lenkille teki kovasti mieli päästä ja Oiva kaipasi ulkoilua, joten hilpaisin ex tempore tämmöisen lenkin lasten päikkäriaikaan. Oi että oli hyvä fiilis, letkeä ja innostunut! Tuli pistettyä melkoisen menevää musaa soimaan, joten pistin tossua toisen eteen tämmöiseksi lenkiksi turhankin reippaasti.

Muutamasta pikku harha-askeleesta huolimatta päällisin puolin jäi oikein hyvä fiilis tämän viikon juoksuista! Eli ehkäpä se tavoitteellinen juoksuharjoittelu on mahdollista jatkossakin, vaikkeivat työaikatauluni sen suhteen ole mistään helpoimmasta päästä. Ainakaan nyt syksyllä kun teen muutaman kuukauden täyspäiväistä työviikkoa.

Ja treenasin juoksua tai en, niin koen työpäivinä kotiin palattuani äärimmäisen tärkeäksi omalle hyvinvoinnilleni pitää kaikin keinoin kiinni aktiivisen ulkoilmaihmisen elämäntavasta. Se on parasta mahdollista vastapainoa hyvin epäfyysiselle työlle (askeleita kertyy työssä parhaina päivinä ehkä jotain 2000) ja päivän 2,5 tunnin työmatka-ajolle. Onneksi perustana tässä toimii luontevasti ja mukavasti lasten ja Oivan kanssa ulkona touhuaminen, johon yhdistin viikolla pariin otteeseen reilun n. 1,5-2 km siirtymän suuntaansa esikoisen potkutellessa pyörällään. Koti-isä sai samalla vähän omaa aikaa.

lauantai 10. elokuuta 2019

Voisiko minusta tulla aamulenkkeilijä?

Taannoin kerroin helteisen viikon treenikatsauksessa, etten eläessäni ollut lähtenyt treenaamaan heti aamukahvit juotuani ja siihen nähden hellepäivän varhainen pitkis oli ollut täydellinen menestys. Jo tämä herätti mut pohtimaan, että voisiko musta tulla raikkaiden ja tunnelmaltaan ainutlaatuisten aamulenkkien ystävä muutenkin kun vain kuumuuden saneleman puolipakon edessä? Nimenomaan varhaiset aamulenkit sopisivat myös loistavasti yksiin työn mulle saneleman rytmin kanssa. Mulla on varsinkin monien muiden mielestä ilmeisesti aivan kauhistuttava työmatka, n. 100 km ajoa suuntaansa eikä se siitä suunnitellun muutonkaan myötä aivan radikaalisti tule muuttumaan (tosin suurimman osan ajasta teen kolmipäiväistä työviikkoa, joten se ei ole niin raskasta miltä kuulostaa). Kun tämä yhdistetään aikaiseen läsnäolovelvollisuuteen osana työaamuista niin tuloksena on pahmmillaan kello soittamassa hieman ennen aamuneljää. Loput vuorot ovat tavallisia virka-ajan liukumavuoroja, joten mitä aikaisemmaksi saan perusrytmini käännettyä niin sen parempi.

Ensimmäisen työviikon jälkeen voin jo sanoa, että iltalenkit lasten nukkumaanmenon jälkeen toimivat entistä paljon huonommin ja jo lyhyen, kevyen puolen tunnin lenkinkin jälkeenkin on turhan kiireinen olo. Kiire lähteä ja palata, kiire rauhoittua, kiire nukkumaan, kiire saada unta... Ja tietenkin väsy painaa jo kovasti. Saan siis käytännössä heittää lähestulkoon hyvästit illan omalle ajalleni mikäli haluan jatkossakin katsella maailmaa mahdollisimman paljon virkeiden ja levänneiden lasien läpi, mutta voisinko saada jotain tilalle?



Tämän aamun kokemuksen jälkeen uskallan jo sanoa, että voi kyllä, kyllä minä voin. Kääntö aikaisempaan rytmiin on tällä viikolla ollut hämmästyttävän onnistunut (tosin en uskalla vielä kunnolla hurrata aikaisemman uniongelmahistorian takia), ja niinpä heräsin viikonloppuun täydellisen virkeänä jo klo 4.30-5 maissa. Mulla ei ollut kelloa soittamassa eikä yhtään mitään suunnitelmissa. Mutta sitten kun olin juonut kahvin ja syönyt rahka-aamupalani, niin katsoin ulos ja rekisteröin pilvettömän taivaan ja kuulaan, raikkaan kesäaamun. Tiesin hetkeni koittaneen.

Niinpä jo klo 5.30 maissa starttasin autoni läheiselle kuntorata- ja metsäalueelle ja ei kun menoksi! Edellisenä iltana olin tehnyt tosi tahmean lenkin, jolla tunsin olevani kovin palautumaton, joten hieman jännitti miten lähtisi kulkemaan. Ja toistan edellistä aamulenkkikertomustani, mutta voi pojat sentään - kyllähän se läksi.


Kuten Runner's high -postauksessa kerroin, niin yleensä koen saavuttavani varsinaisen juoksuflown vasta siinä 6-8 km kohdalla. Nyt kuitenkin ahmin maisemaa siihen malliin jo ensi metreiltä, että väitän tuon flown tulleen jo paljon aikaisemmin. Tuntui etten vaan saa kyllikseni maisemasta, jossa aurinko pikkuhiljaa nousi osittain aamun kuulaan sumun täyttämien peltojen ja hämärtävien metsien ylle ja alkoi vähitellen tavoitella mua säteillään puiden väleistä. Pääni pyöri kuin väkkärä joka suuntaan, ettei vain mikään auringonnousun sävyttämä maisema menisi multa ohi. Olin ajatellut kaipaavani musiikkia tahdittamaan juoksuani näin aikaisin, mutta jo 1-2 km kohdalla revin kuulokkeet pois, jotta voisin heittäytyä tunnelmaan täysipainoisesti kaikilla aisteillani.

Asteita oli päiväksi luvattu lähes hellelukemien verran, mutta auringonnousun aikaan sain nauttia ihanasta alle 10 asteen raikkaudesta enkä kokenut tarpeelliseksi ottaa kevyttä juoksutakkiani pois missään vaiheessa. Aivan kuin olisin haistanut ja tuntenut aamun raikkauden kehossani joka solullani.


Suunnitelmissani oli viikon keventelyagendan mukaisesti juosta n. 10-12 km, mutta voi, olisin kyllä oikein mielelläni juossut vielä paljon pidempäänkin! Jalat tuntuivat alusta loppuun pehmeiltä ja kevyiltä eikä mistään kohtaa kiristellyt, joten palautuminen oli juuri sillä mallilla kuin pitikin. (Samaa ei voi sanoa eilisen lenkistä, mihin palaan viikkokatsauksessa).

Eli sellainen aamulenkki tämä. Toivottavasti jatkoa seuraa. Eli vastaus otsikon kysymykseen: kyllä, minusta todellakin voi tulla aamulenkkelijä. Ja jos minusta voi, niin hyvin todennäköisesti voi sinustakin, mutta toki se edellyttää edes suhteellisen aamupainotteista rytmiä. En missään nimessä lähtisi aamulenkille pakolla itseni silmät ristissä ovesta ulos raahaten. Edellisen illan päätös ja valmistelut ovat varmasti pääsääntöisesti hyvä asia, mutta yöunista ei väen väkisin kannata lähteä tinkimään, ainakaan pidemmän päälle.



torstai 8. elokuuta 2019

Miten opin tykkäämään vauhtikestävyysjuoksusta

Kuten postauksesta Pitkien lenkkien lumo käy hyvin ilmi, olen suuri rauhallisten lenkkien ystävä, ainakin mitä tulee ulkoliikuntaan. Nautin kun saan fiilistellä luontoa ja muutakin ympäristöä, antaa ajatusten virrata tai olla virtaamatta vapaasti ja parhailla rauhallisilla lenkeillä nautin kunnon juoksuflowsta. Vauhtikestävyysalueella raastaminen onkin sitten ihan oma maailmansa tähän verrattuna. Voiko sellaisista lenkeistä tällainen luontonautiskelija oppia tykkäämään?

Joitakin kuukausia sitten epäilin asiaa kovasti. Seitsemän vuoden juoksutauonkin jälkeen muistin miten olin inhonnut nimenomaan vauhdikkaampia lenkkejä, ja tainnut jossain vaiheessa päätyä juoksemaan pelkkää peruskestävyysjuoksua. En kuitenkaan tuolloin kauan sitten vaivautunut koskaan kunnolla ottamaan selvää, miten pitkänmatkanjuoksusta kiinnostuneen olisi oikeasti kannattanut reippaampia lenkkejä tehdä. Sotkin esimerkiksi päässäni erittäin kovatehoisen HIIT-harjoittelun ja pidemmät juoksuvedot iloisesti keskenään ja yritin hampaat irvessä väkisin raastaa jotain spurtteja jalat hapoilla vauhdin laskiessa kuin lehmän häntä. HIIT-harjoittelulla on kyllä yleisesti tiettyjä etuja esim. rasvanpoltossa ja ajankäytön suhteen, mutta nykykäsitykseni mukaan pitkänmatkanjuoksijaa maksimiteholla tehdyt vedot eivät palvele optimaalisesti. Ja ennen kaikkea tehotreenejä voi tehdä "mukavamminkin". :)

Fitlandian puolimaratonohjelmaa tehdessäni opin, ettei jalkoja saisi vauhtikestävyysvedoissa koskaan hapottaa niin paljon, että vauhti laskee loppua kohden (vetojen sisällä tai erillisiä vetoja vertailtaessa) vaan ihanne olisi oikeastaan päinvastoin. Piti siis opetella säätämään vauhti sellaiseksi, ettei ota heti täysiä tehoja irti itsestään vaan säästää maksimirevittelyn korkeintaan aivan loppuun. Ei mikään helppo homma muuten aloittelijalle! Koko kevät oli melkoista hapuilua ja kokeilua vauhtikestävyystreeneissä, mutta uskaltaisin sanoa, että tässä kesän aikana olen päässyt jutun juoneen kiinni ja samalla alkanut kunnolla nauttia vauhtikestävyystreeneistä.

Ekan Helsinki Half Marathonin jälkeisen vk-lenkin jälkeen huomasin yllättäen jotain aivan kummaa SportTrackerin kilometridatassa: olin juossut syke- ja tuntemusperusteisesti tasavauhtista kovaa lenkkiä, ja aivan yllättäen ja ilman tavoitevauhtia kilometritahti vedon aikana näytti vitosella alkavaa lukemaa. Lähes 1 min/km kovempi vauhti mitä oli ollut vastaavassa vedossa ennen HHM:ää! Puolimaratonin juokseminen itsessään oli ilmeisesti toiminut melkoisena buustina vauhtikestävyyskunnolleni.



 Yllä tasavauhtinen vk-lenkki lämmittelyineen ja jäähdyttelyineen viime toukokuun puolivälistä
ja viime torstailta. Torstain vauhti suunnilleen kympin kisavauhtia.

Tuosta eteenpäin olen juossut aika paljon vk-vetoja jollain tavoitevauhdilla. Aika toinen maailma todellakin kuin rauhallisemman tahdin lenkkini, joilla en yleensä seuraa minkäänlaista dataa ranteesta sillä se häiritsee fiilistäni ja flowtani. Mutta niinhän sitä sanotaan, että vaihtelu virkistää - niin tässäkin tapauksessa! Niin mieltä, kuin kestävyyskuntoakin. Vk-lenkeille otan jo lähtökohtaisesti aivan eri asenteen ja moodin kuin muille lenkeille, alkaen musiikkivalinnoista. Luontofiilistelylenkeillä en usein kuuntele musiikkia lainkaan, ja lähiöperuskiekalla pistän menemään usein jotain suht rauhallista lempparimusaa kuten metalliballadeja tai hyvän fiiliksen suomirallatteluja. Vk-lenkeille pistän soimaan esimerkiksi eurodancea, kunnon bassojytketanssimusaa tai hevijytää. Heikon hetken iskiessä keskitän huomioni epämiellyttävästä tunteesta biittiin ja annan sen viedä mua eteenpäin.

Vk-lenkit tuovat myös mukavaa vuorottelua tavoitteellisuuteen ja höntsäilyyn. Pk-lenkeillä en tosiaan piittaa kilometrivauhdeista tai tavoittele "enkkoja", vaan keskityn siihen fiilikseen. Sen sijaan vk-lenkin jälkeen on mukava riemuita kun jaksoi ylläpitää jotain tiettyä tavoitevauhtia.

Siinä missä pk-lenkeillä on ihana antaa askeleen vain viedä sitä sen kummemmin ajattelematta, niin vk-lenkeissä täydellinen keskittyminen itse treeniin ja omaan juoksuun on juurikin "se juttu". Kehittelen jatkuvasti strategioita viedä huomio pois vähintäänkin orastavasta epämiellyttävästä tunteesta, ja musiikin lisäksi yksi toimivaksi osoittautunut keino on juoksuasentoon keskittyminen. Kovassa vauhdissa huomaa selkeästi miten vauhdin ylläpitoon tulee helppoutta kun korjaa asentoa ja nostaa selvemmin polvia.

Kun kroppa on hyvin palautunut ja treenille vastaanottavainen, tuntuvat jalat nykyään usein hyvin huomaamattomilta, jopa kevyiltä vauhtikestävyysvedoissa ja puuskutus on se, joka asettaa rajan vauhdilleni. Kun tähän yhdistetään ajatusten onnistunut fokusointi, niin tuloksena on toisinaan yhden sortin juoksuflow. Tiedostan kuitenkin, että tämä kulunut kesä on ollut ihanteellista aikaa raskaammillekin treeneille ja kunnon kehittymiselle ja työelämään paluu tuo tähänkin aivan omat haasteensa. Onneksi on kuitenkin aina rauhalliset lenkit, joista voi nauttia silloinkin kun vauhtikestävyystreeni ei univajeesta, liian suuresta kokonaisrasituksesta tms. johtuen suju. Aina ei tarvitse kehittyä, vaan toisina ajanjaksoina voi keskittyä ylläpitämään saavutettua kuntotasoa.

Mun lenkkikaverit eilen. Ei nyt ehkä suoraan aiheeseen liittyvä kuva, vaikka ensimmäistä kertaa rattaiden kanssa
"kiitäessä" saattoikin vahingossa vauhtikestävyyden puolelle mennä. :-D

maanantai 5. elokuuta 2019

Viikko 31 - puolimaraton-treenijakson viimeinen kova viikko

Ma
Lepo

Ti
PK 1 t 10 min - 9,76 km - 7:11 min/km
Aika mitäänsanomaton peruslenkki. Maantiellä juoksua tuli makuuni aivan liikaa, kun jouduinkin palaamaan samaa reittiä takaisin.

Kytäjä-Usmin lenkki: Iso-Kypärä
 Ke
Lepo

To
VK 59 min - 9,54 km - 6:13 min/km
Tein 35 minuutin tasavauhtisen vedon, jolla pistelin menemään ennätystahtia (5:27 min/km). Vauhti säilyi kilometri toisensa jälkeen samana ja vedon lopussa oli hyvin vielä voimia jäljellä, joten ei voi muuta sanoa kuin että onnistunut harjoitus! Kroppa tuntui erinomaisen hyvin palautuneelta, sillä jalat olivat pehmeän ja huomaamattoman tuntuiset koko vedon ajan puuskutuksesta riippumatta. Tähän on erinomaisen hyvä päättää Paavo Nurmelle valmistavan treenijakson kovavauhtisemmat treenit - seuraavaksi pistellään menemään kovaa Turussa!

Pe
PK 20 min - 2,97 km - 7:03 km + keskivartalotreeni 20 min

La
Lepo

Kytäjä-Usmin lenkki: mun lähialueiden polkujuoksu-unelmani on tässä

Su
PK 2 t 30 min -  18,91 km - 07:58 min/km
Suuntasin polkujuoksun ja päiväretkeilyn lähiaarreaittaan, Kytäjä-Usmin ulkoilualueelle Hyvinkäälle. Ajattelin olevani tosi nokkela suunnitellen kartalle aloituksen alueen pohjoispäähän lähemmäksi kotiamme mutta haha - n. 1,5 km aivan alussa meni ihan suunnistushommiksi kun kartalle merkattua polkua ei ollutkaan varsinaisesti olemassa enää. Maasto oli niin ryteikköistä, että suosiolla kävelin suurimman osan tuosta tiettömästä taipaleesta.

Loppumatka menikin sitten suurimmaksi osaksi metsäteitä pitkin, mutta mahtui mukaan myös täysveristä polkujuoksua joitakin kilometrejä. Reittiä elävöittivät useat metsäjärvet - ihan parasta, sillä en tiedä parempaa lenkkireittiä kuin tasaiset metsäiset rantapolut! Olin pitkästä aikaa valinnut kengikseni juoksulenkille Salomon-polkujuoksukenkäni ja vaikka ne paikoin tulivat tarpeeseen, niin kieltämättä olisin kaivannut varsinkin lopun 10 km metsätietaipaleella jonkinlaista vaimennusta. Tarvitsisin ehdottomasti seuraaviksi kengikseni jotkut hybridityyppiset kengät, sillä suurin osa ihan kaikista lenkeistäni lienee nimenomaan tällaisia yhdistelmiä sekä tasaisella että poluilla juosten.

Kaikkiaan hieno lenkki hienoissa maisemissa alun rehkimisrupeamasta huolimatta! Tähän on hyvä päättää myös kesän ja vanhempainvapaiden pitkät luontoelämyslenkit. Ja oma seitsemän retken viikkohaasteeni kuitattu, sillä eiköhän tämä lopun mukavan vaivattomasta menosta huolimatta ansaitse "rehkimisretken" tittelin. :D (Retkihaaste 2019 kohta 20)


Ihan huikea muuten tämä mun lenkkikaverini taas! Välillä tuntuu että mokoma on päässyt samalla treenillä parempaan kuntoon kuin mä. :D Alla tyyppi on juuri taittanut 19 km ja hädintuskin läähättää. Alusta loppuun vaivatonta, tyytyväistä ja helppoa menoa on kyllä ilo katsella ja siinä saa itsekin lisätsemppiä! Lisäksi koiralle juttelu on varsin oiva ;) keino tarkistaa ollaanko peruskuntoalueella. Kirsikkana kakun päällä Oivalta puuttuu riistavietti täysin, joten se pysyttelee ihan luonnostaan mun lähellä. Se ei ole myöskään ikinä lähtenyt rynnimään yhdenkään vastaantulijan luo. Mikään luontainen vetotykki Oiva ei ole, mutta kuten varmaankin olen jo jutellutkin, niin sellaista menoa en missään nimessä varsinkaan juuri rauhallisilla ja pitkillä lenkeillä toivokaan enkä ole vetämistä juoksulenkeillä edes sille opettanut.


Nyt tosiaan aletaankin sitten rauhoittelemaan menoa Paavo Nurmen lähestyessä ja seuraavan pitkän lenkin pituus tulee olemaan todella paljon lyhyempi.


Yhteensä 41,18 km - 5 t 21 min

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Lasten kanssa telttailemassa

Kuten edellisessä retkeilyaiheisessa postauksessa kerroin, niin huolimatta pitkäaikaisesta viehtymyksestäni luonnossa liikkumiseen en ole mikään eränkävijä ja luonnossa yöpymiset ovat lapsuuden jälkeen jääneet hyvin vähälle. Mulle ei ole myöskään siunaantunut "ikiomaa nuuskumuikkusta" joten niinpä oltiin kaikki aika vieraalla maaperällä, kun retkeilyviikkoni kunniaksi suuntasimme koko perhe yön yli kestävälle telttaretkelle. Tämä oli itse asiassa samalla ensimmäinen yö teltassa kummallekin lapselleni.

Kohteeksemme valikoitui Evon retkeilyalueen Niemisjärvet Hämeenlinnan itäpuolella, sillä en ollut alueella aikaisemmin käynyt mutta yleiskartasta päätellen alueella vaikutti olevan autolla helposti lähestyttävä telttailualue järvimaiseman ympäröimänä. Kun ensimmäistä kertaa olimme pikkulapsiperheenä ihmettelemässä telttailuelämää niin en halunnut kuvioihin minkäänlaista varsinaista siirtymää parkkipaikalta yöpymispaikalle. Tavaratkin pakkasimme ihan Ikea-kasseihin rinkkojen sijaan.

Alinen Niemisjärvi ja uimarantaa



Alue osoittautui hyvin pitkälti sellaiseksi kuin olin toivonutkin. Telttailualueen tuntumassa oli useita tulipaikkoja (mukaanlukien keittokatos), pieni uimaranta ja muutenkin helppoa aluetta, jossa kahden pikkulapsen kelpasi temmeltää. Teltalle löytyi hieman suojaisampi paikka metsästä läheltä laavua. Lapset olivat koko tuloillan erinomaisella tuulella ja ilta huipentui tietenkin makkaranpaistoon ja muuhun evästelyyn ulkoilmassa.

Kun molemmat lapset oli saatu nukkumaan (okei, 3-vuotias kävi niin kierroksilla että nukahti vasta joskus 23 maissa), niin lähdin pienelle iltakävelylle Oivan kanssa kiertämään toisen vierekkäisistä Niemisjärvistä. Kävelin 2-3 kilometriä pitkin tunnelmallista, mutkittelevaa ja kaunista rantapolkua hämärtyvässä illassa. Aivan täydellistä siihen saumaan. Polku oli tosin sen verran vaikeakulkuista että olin tyytyväinen, ettei kumpikaan lapsista ollut mukana, mutta loistava juurikin rauhalliseen itsekseen fiilistelyyn.


Yöllä sitten kyllä taas muistin, miksi yöpyminen luonnossa on aikuisena jäänyt niin vähälle retkeilyviehtymyksestä huolimatta. Toiset tipahtavat suunnilleen niille sijoilleen nukkumapaikasta riippumatta samalla kun pää osuu tyynyyn, mutta mä en unettomuushistorian omistavana ja muutenkin hyvin herkkäunisena kuulu heihin. Oli melkoinen kontrasti viime kuukausien yhtenäisiin ja virkistäviin yöuniin kun hain unta teltassa monta tuntia, heräsin yöllä useita kertoja (vaikka siis lapsemme nukkuivat sikeästi heräämättä) ja sitten olikin jo kuudelta aika keräillä itsensä vaivalla ylös nuorimmaisen herätessä. Haaveissani herään perheen telttaretkellä aamulla ulkoilman virkistämänä pirteänä kuin peipponen ennen lapsia ja teen järvikävelyn aamuauringon paisteessa muiden vielä nukkuessa. Ei nyt ainakaan ekalla yrittämällä mennyt ihan niin. :D

Aamupalan jälkeen laitoin pojan selkään kantoon ja lähdin hänen ja Oivan kanssa kiertämään metsäisen 3 km luontopolun tytön jäädessä isänsä kanssa leirille. Aivan upeaa vanhaa kuusimetsää! Polku oli myöskin aivan erinomaisen hyvin merkattu maastoon. Kaikkiaan luonto oli erittäin kaunista ja täytti tämän retken toiveet, mutta mikäli tarkoitus  on edetä jonkinlaisia ennaltamäärättyjä siirtymiä tämmöisten metrinmittaisten kävellessä niin helpompiakin vaihtoehtoja löytyy erityisesti kuivan kangasmetsän valloittamilta alueilta.



Lähdössä luontopolulle

Luontopolulla metsän siimeksessä



Alla muutama huomio telttaretkeltä itselle ja muille opiksi ja vinkiksi. Mikä onnistui, mitä opimme seuraavaa kertaa varten?

+ Kolmen vuoden ajan makuupussi. Meillä oli itselleni ja lapsille makuupussit, joissa comfort-lämpötila on alimmillaan +1. Tämä tuntui oikein sopivalta nyt kun lämpötila kävi alimmillaan jossain 8 C:ssa, ja uskon että nuo kattavat meidät kaikki telttailutarpeet.

+ Teltta. Ostin teltaksemme edullisen Trimm Eaglen ja se osoittautui erinomaiseksi tarpeisiimme. Helposti koottava, juuri sopiva kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle, ja iso eteistila oli meille ihan ehdoton. Emme ole tottuneet nukkumaan koiran kanssa, joten oli mukavaa, että Oivallekin riitti tavaroiden lisäksi hyvin tilaa eteisosassa. Painon puolesta kyllä kevyempiäkin löytyy, mikäli vaellukselle meinaa.


+ Paljon naposteltavaa. Varsinkin pienille lapsille kannattaa varata paljon helppoa naposteltavaa, sillä nälkäkiukku saattaa iskeä retkikokkailun hitauden yllättäessä. Meillä oli mukana mm. kuivaa leipää, suklaata, hedelmäsosepusseja ja -purkkeja ja proteiinipatukoita ja kaikki tulivat tarpeeseen.

+/- Riittävästi vaatetta. Vaikka saapumisiltapäivänä lämpötila oli 18 astetta, niin kaikki kolme vaatekerrosta tulivat reissun aikana tarpeeseen. Aamulla lämpötila on alhaisimmillaan, kroppa muutenkin jähmeä ja viileä ja hidasta puuhastelua riittää, joten vaatetta kaipaa aivan eri malliin kuin päiväretkillä. Lapaset olisi vielä voinut ottaa mukaan. Samoin merinovillaiset aluskerrastot menevät hankintalistalle. Vaikka olen kauan lukenut ylistystä merinovillasta niin jotenkin tuota liikuntavaruste- ja lasten ulkovaatehankintaa on riittänyt niin paljon muutenkin että tämä on jäänyt.

- Retkikeitin. Päivällisen söimme ruokatermoksesta, ilta meni mukavasti paistellessa nuotiolla makkaraa, mutta seuraavana päivänä me hienohelmaretkeilijät olisimme kaivanneet avotulta suoraviivaisempaa lähestymistapaa aamupalan laittoon viluisina lapsikatrainemme. Koen, että retkikeitin olisi tässä kohtaa voinut olla meidän juttumme.

- Pehmeämpi makuualusta. Itse olen niin prinsessa nukkumiseni suhteen, että itsestääntäyttyvä makuualusta ei oikein riitä kunnolliseen yöuneen vaan pitää harkita esim. semmoista täytettävää ilmapatjaa.

Yhteenvetona todettakoon, että vaikka paljon on säätöä pienten lasten kanssa telttaillessa, niin ulkona luonnossa kaikki on siltikin vaan jotenkin helpompaa kun mielet asettuvat luontotaajuuksille. :-) Meidän kullannuput eivät nahistelleet tai kiukutelleet koko rupeaman aikana oikeastaan ollenkaan! Herkkäunisuuteni takia edelleenkin kuitenkin valitsisin päiväretkeilyn ja yöunen mukavasti omassa sängyssä, mikäli luontoretkeilyn tarkoitus on palauttaa ja virkistää maksimaalisesti. En kuitenkaan usko, että tämä jää tähän, sillä yksi normaalia väsyneempi päivä silloin tällöin on ehdottomasti tuon kokemuksen arvoista!


Retkihaasteesta kuittasin kohdan 23. Retki pitkän kaavan mukaan ja luontopolkukävelyyn (toki muutenkin) sopi hyvin kohta 40. Retki rauhoittaviin maisemiin.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

#retkihaaste 2019: retkeilyä lasten kanssa

Maanantaina pyörähti käyntiin kaikkiaan reilut 1,5 v kestäneiden vanhempain- ja hoitovapaideni viimeinen viikko. Heti lapsiin liittyvien juttujen jälkeen yksi suurimpia ilojani tänä aikana on ollut runsas päivittäinen ulkoilu kaikkina vuodenaikoina, aina päivän valoisimpaan aikaan. Olen uudella tavalla oppinut nauttimaan kaikista vuodenajoista kun on päässyt poimimaan päiväsellä pimeimpäänkin aikaan eri vuodenaikojen parhaat palat. Ja lisäksi lasten laajempi ja rennompi näkövinkkeli ulkoilmaelämään on saanut näkemään esimerkiksi loska- ja sadekelit vähän uusin silmin (esim. lätäkkömeri - luonnon oma leikkipuisto!). Ja olipa sää ollut mikä hyvänsä, niin ulkona mieleni nyt käy aina kokoonpanosta riippumatta ihan eri tahtiin kuin sisätiloissa. Kotityöt eivät kaiherra mieltä, pinna on pidempi ja ärsytyksenaiheilla on ylipäätään paljon heikommin tarttumapinta-alaa mielessäni kuin sisällä.

Kun tähän vanhempainvapaiden neljän vuodenajan ulkoilmailotteluun ynnätään pikkulapsesta saakka kumpuava rakkauteni luontoon ja retkeilyyn, niin tuntui luontevalta juhlistaa viimeistä vapaaviikkoa mitenkäs muuten kuin retkeilemällä! Kaivoin somesta esiin #retkihaaste 2019:n, jota en ole tänä vuonna sen kummemmin täytellyt vaikka luontoretkiä tuleekin tehtyä säännöllisesti. Nyt kuitenkin päätin, että viikon myötä ruksin listalta seitsemän kohtaa.


Viikon retki nro 1: kiersin Janakkalassa Laurinmäen luonto- ja kulttuurialueen 3 km luontopolun yksin lasten kanssa. Luonto oli aivan upeaa, mutta siirtymää tuli kaikkiaan hieman liikaa 3-vuotiaalle kun harhauduimme ensin laavulta väärään suuntaan takaisin vaikealle polulle.


Tällainen viikon haaste ei tunnu musta työläältä, sillä tykkään retkeillä kaikilla kokoonpanoilla: itsekseni koiran kanssa, koko perheen kanssa, yksin molempien lasten kanssa miehen ollessa töissä, ystävän kanssa kuin vaikka myös kahdestaan 3-vuotiaan tyttäreni kanssa. Onhan yksin kahden pikkulapsen kanssa veivaamista, mutta se on henkisesti silti mulle helpompaa kuin kotiin sisätiloihin jääminen. Tuskastun ja turhaudun kuin pieni lapsi jos joudun olemaan koko päivän sisällä ja se näkyy ulosannissa, pinnan pituudessa ja ihan kaikessa. Myös säännöllistä vaihtelua kotimetsiin ja puistoihin alkaa 1,5 vuoden kuluessa kaivata kummasti.

Seuraavassa muutama oivallus ja hyväksi havaittu vinkki pienten lasten kanssa retkeilyssä.

Aseta retkeilyn rima riittävän matalalle


Tuleeko sinulla retkeilystä ensimmäisenä mieleen korpivaellus teittömien taipaleiden päässä, painava rinkka ja retkikeittimellä valmistetut kuivaruuat? Aivan liian vaivalloinen harrastus lapsiperheelle, pitäydymme mieluummin leikkipuistoissa, ajattelet. Okei. Nyt paljastan pienen salaisuuden. Vaikka väitän olleeni luontorakas ulkoilmaihminen pikkulapsesta saakka, niin en silti ole yöpynyt ulkosalla kuin muutaman kerran lapsuuden telttaöiden jälkeen ja useamman päivän vaelluksella en ole ollut ikinä.  Kyllä, luit oikein. Sen sijaan sitten päiväretkiä ja ihan arkista luontoon hakeutumista lenkeillä olen harrastanut koko ikäni säännöllisesti.

Juju on siinä, että jokainen voi retkeillä ja kokea luontoa juuri niin helpon tai työlään kaavan mukaan kuin itselleen mieluisaksi ja luontevaksi kokee ja silti luontokokemukset voivat olla yhtä lailla merkityksellisiä omassa elämässä. Lasten kanssa kaikkeen eloon ja oloon tulee melkoinen työläyskerroin, joten varmasti kenellä tahansa on huomattavasti matalampi kynnys lähteä parin kolmen tunnin päiväretkelle lähiluontokohteeseen kuin viikonlopun telttareissulle. Ja se on todellakin okei. Varsinkin, kun lapsille jo lähimetsä on todellinen "Seikkailumetsä", kuten itse nimitin vuosikaudet lapsuudenkotini vieressä olevaa pientä metsäsaareketta.

Retki nro 2: Käräjäkosken luontopolku, Riihimäki. 1 km erittäin helppokulkuinen, lastenrattailla
kuljettava reitti oli täydellistä vastapainoa edelliselle retkelle. 1-vuotiaskin käveli
varmaan noin puolet matkasta.

Muista eväät!


Kaikkihan tietävät, että ulkona ruoka maistuu aina paremmalta kuin sisällä, ja luontoretkellä ehkä vielä astetta paremmalta. ;) Lapsille eväiden syönti on aina odotettu hetki, ja ilman evästaukoa tulee metsästä turhan kiire kotiin syömään. Joskus eväät ovat todellinen retken huippukohta, mutta ei aina kuitenkaan tarvitse kantaa mukana kymmentä eri sorttia naposteltavaa ja paistaa makkaraa. Esimerkiksi eilen mulla oli lapsille kilometrin luontopolkuretkellä mukana ihan vaan pussismoothiet ja pähkinöitä. Hyödynnän myös paljon ruokatermosta, kuten tänäänkin laavulla luontopolkukierroksen jälkeen. Kuljetan siinä sitä tavallista lämmintä ruokaa mitä ilman retkeäkin söisimme. Kun retkeily lähiseudun luonnossa on meille yhtälailla normaalia kuin leikkipuistossa käyminen niin ei joka kerta tee mieli pistää normaaleja ruokailuja ihan mullin mallin.

Luovu kunnianhimoisista kilometritavoitteista


Meidän 3-vuotias jaksaa kyllä fysiikkansa puolesta helposti kävellä 3, jopa 5 kilometriä ja pienempää voi kuljettaa kantovälineessä. Olen kuitenkin havainnut että useimmilta retkiltä kannattaa unohtaa kilometritavoitteet kokonaan tai pitää siirtymä noin kilometrissä, jotta aito retkeilyn riemu lapsilla säilyy. Se on vain hyväksyttävä, että lapset suhtautuvat retkeilyyn hieman eri näkövinkkelistä kuin aikuiset eivätkä näe esimerkiksi jonkun reitin kiertämisen pointtia samalla tavalla kuin sinä. Joskus se voi turhauttaa, mutta toisaalta retkeily saa aivan uusia puolia ja sävyjä kun keskittyy yhdessä lasten kanssa yksityiskohtiin pienellä alueella.

Retki nro 3: Hatlamminsuon luontopolku 1 km, Riihimäki.

Loppuviikolle onkin sitten suunnitteilla mun mittakaavassa jotain todella spesiaalia! Pysykää kuulolla, mikäli retkeilyteema kiinnostaa. :)

Paavo Nurmi Marathon 2019: "juoksu on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous"

Perhe-elämää ennen lähtöä  Olin yhdistänyt Paavo Nurmi Marathonin puolimaratonjuoksuni kunnon perhereissuun, ja Turkuun saavuimme torstai...