maanantai 10. elokuuta 2020

Porkkalanniemen kalliot ja meri lumosivat minut, ja varsinkin tyttäreni elokuisella telttaretkellä

 "Äiti, miksi me ei koskaan mennä telttaretkelle? Minä haluan telttaretkelle!"

Näin haasteli 4-vuotias tyttäreni kesän alussa koko telttailukautemme ollessa vielä korkkaamatta, ja näin haasteli hän viime viikolla. Kappas, totesin, niin oli tullut täyteen neljä viikkoa kesälomani loppumisesta - ja viimeisimmästä telttaretkestä. Eipä mua ole vaikea nykyään kesäiselle telttaretkelle taivutella!

Mieheni telttailukiintiö tälle vuodelle taitaa olla jo täysi, enkä muutenkaan ole kasvanut ja elänyt telttailijaihmisten ympäröimänä. Rehellisesti sanottuna en koskaan ajatellut, että itsekään ennen niin vannoutuneena päiväretkeilijänä sellaiseksi kasvaisin. Eipä se menoa tunnu haittaavan nykyään, kun nukun teltassa moitteetta pumpattavan ilmapatjan ja muhkean tyynyn ansiosta. Niinpä pakkasimme kimpsut ja kampsut, ja suuntasimme tytön ja Oivan kanssa kolmistaan telttaretkelle. Määränpäänä Kirkkonummen Porkkalanniemi, jossa en ollut koskaan käynyt.

 

 

1,5 tunnin ajomatka päivä- tai yö yli -retkelle on itselleni poikkeuksellisen pitkä, onhan lähempänä lukemattomia hienoja retkipaikkoja. Ajattelin kuitenkin, että nykyisessä elämäntilanteessani hitaana ja aloilleen juurtuneena hämäläisenä olen meren äärellä kuin ulkomailla.

Uskoni koko retken järkevyyteen alkoi rakoilla ajellessani Porkkalanniemeen johtavaa loputtoman pitkän tuntuista mutkittelevaa tietä. Autoni laiskan ilmastoinnin paukut eivät riittäneet helteeseen ja hikoilutti. Ajoin autoletkassa ja pakkauduin täydelle parkkipaikalle, mikä ei kutkutellut kovin mukavasti tiettyä palaa luontoihmisen sielustani. Eivätkös retkeilijämassat pakkaudu pk-seudulta kesäisin tänne ja mitä, nyt on lauantai, pahin ruuhka-aika? Paahdummeko teltassa helteessä? Onko tämä nyt niin erinomainen paikka sittenkään? Sopisi kuule olla!

 

 

Ja voi, kyllä se oli!

 

 

Patikoimme rinkkoinemme noin kilometrin autolta leiripaikkaamme Merikotkaan. Ajatukset alkoivat ohjautua toisiin uomiin jo ihastellessani luonnontilaisia kuusikkoja ja kallioisia mäntymetsiä matkan varrella. Tässä metsässä luonnolla on rauha, joten miksei ihmiselläkin? Merikotkan upeat kalliorannat lumosivat mut lopullisesti. Meri tuoksui ja aava merenselkä vapautti mielen viimeisistä kahleistaan. Merituuli vei helteen tukaluuden pois.

 

 

Oiva nautti myös kanssamme merimaisemista. Pystyt ja eteenpäinsuuntautuneet korvat kertovat levollisuudesta ja valppaudesta.


Pampskatanin saaristolaismaisemaa

 

Jätettyämme tavarat piipahdimme vielä niemen kärjessä Pampskatanissa. Kaunista oli sielläkin, mutta varsinaiset taiat tehtiin Merikotkan rantakallioilla auringon laskiessa.

 

 

 

Jostain syystä tyttö väitti alkuun olevansa väsynyt jo normaaliin nukkumaanmenoaikaansa kahdeksalta  ja haluavansa nukkumaan. Hän ehtikin siinä jo makuupussiin sujahtaa sillä välin, kun katselin auringon uppoamista horisonttiin. Kun viimeiset varovaisen vaaleanpunaiset auringonsäteet värjäsivät käkkyräisiä rantamäntyjä ja rantakallioita, tapahtui jotain. Rauhallinen neiti Routalempeni oli poissa, ja rantakallioista virtasi tilalle sellaista villiä elämäniloa etten ole hetkeen nähnyt.

 

 

Hän juoksi. Hän hyppeli. Hän nauroi. Hän lauloi. Hän höpötteli. Pysähtyi välillä hetkeksi ihmettelemään merta ja kallioita, ja juoksi jälleen lisää. Ja lisää. Hiki päässä huohottaen, onnellisena, kyltymättömänä.

 

 

"Äiti, äiti, tule tänne minun viereeni lähemmäs katsomaan auringonlaskua!"

"Äiti, kuuntele mitä tuo meri sanoo! Kuuntele nyt!"

"Äiti, kokeile kuinka lämpimiä nämä kalliot vielä ovat!"

"Laula äiti perässäni! Aurinko ja kuu, meri ja kalliot, lallatilaa.."

Tätä on ilo. Tätä on hetkeen kiinnittyminen. Tätä on luonto. Tätä on kauneus. Tätä on onni.

Miten hän olikaan niin uskomattoman läsnä siinä elokuisen auringonlaskun sävyttämässä merimaisemassa. Hän oli sitä tunteja yhtäsoittoa. Enemmän kuin minä koskaan pystyn olemaan turhanpäiväisen ajan virrassa poukkoilun jo liian hyvin oppineella aikuisen mielelläni kuvia räpsiessäni.

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, siinä me olimme sen illan läsnä niin paljon kuin omista lähtökohdistamme kykenimme. Me olimme läsnä yhdessä. Me jaoimme kaiken tämän, kaikki aistimukset, meren, kallion, auringonlaskun, kaiken ilon.

 

 

 

Eipä siis sillä, etteikö maisema myös mua olisi kyennyt imaisemaan syvälle sisimpäänsä. Olin lumoutunut silokallioista, joita jää oli hionut jääkauden lopulla paetessaan koilliseen. Silitimme niitä tuntien menneen hellepäivän muiston käsissämme, makasimme niiden päällä ja katselimme koko ajan tummemman siniseksi muuttuvaa taivasta. Samalla aaltojen väsymätön loiske muistutti aavasta merestä vieressämme. Meillä ei ollut kiire nukkumaan. Ei tänä iltana. Nukkua ehtii kyllä.

 

 

 

 

 

Tyttö innostui myös hihkumaan ensimmäisiä taivaalle syttyneitä tähtiä ja kirkkauttaan loistavaa Venusta. Illan villi ei ottanut talttuakseen. Kun hän oli jonkin aikaa kiipeillyt puissa otsalampun kanssa päätin, että nyt pakotan itseni irtautumaan tämän elokuisen illan lumosta, muutun taas tunnolliseksi vanhemmaksi ja laitan tytön nukkumaan.

 

 

"Äiti äiti, nouseeko aurinko huomenna?", kuului yksi lukemattomista 4-vuotiaan tajunnanvirran pintaan pulputtamista kysymyksistä.

"Aina ennenkin on aurinko noussut ja mitä asiasta tiedän, niin kyllä se jälleen aamulla nousee", vastasin kerrankin syvällä ja vakaan varmalla rintaäänellä.

 

 

Ja niin aurinko nousi jälleen. Yöllä tienoota valaissut kuun valo kuihtui sen rinnalla valkeaksi varjoksi.

 

 

Laittaessamme aamupalaa rannassa pääsimme todistamaan, kuinka meri oli vielä syvässä unessa. Sen sileä, nukkuva pinta jatkui horisonttiin. Aaltojen loiske oli vaihtunut vesilintujen aamuisiin kutsuhuutoihin. 

 

 

Lokit kaklattivat. Jossain ajoi lokki harmaahaikaraa. Mustia merimetsoja lensi sinne tänne varmoin, vakain siiveniskuin. Valkoposkihanhia ja haahkoja ui tyynesti ohi ja vain niiden liike rikkoi veden peilin. Hennosti ja varovaisesti, mutta kuitenkin.

 

 

Kymmenien isokoskeloiden lipuessa ohitsemme alkoi merikin jo heräillä, vähä vähältä, kaikessa rauhassa silmiään pikku hiljaa raotellen. Hohtavan sininen taivas lupasi tyyntä, mutta virkeää mielialaa merellekin. Jälleen intouduimme antaumuksella rantakallioiden vietäviksi.

 

 

Ja jälleen ihmettelin näitä ihmeellisiä jääkauden jälkiä. Saatte tukevan yliannostuksen kallioita tästä postauksesta, mutta olkoon tämä mun ylistyslauluni niille. Niiden uurteille ja siloille, veteen jyrkkänä syöksyville jyrkänteille, loivasti meren ääreen ja sen syliin laskeutuville tasanteille, punertaville viiruille ja laikuille, pintaa värittäville rupijäkälille. Niin yksinkertaista ja silti niin ihmeellistä.

 

 

Ei ollut tällä kertaa rannoilla lehtomultaa ja siitä rönsyävää ylitsevuotavaa vehreää elon runsautta, oli välillä silmissäni vain tuo karu ja lähes paljas kallio. Muistona miljoonien, vai miljardien vuosien takaa, valmiina uhmaamaan jälleen kerran syysmyrskyjä, kylmyyttä, lunta ja jäätä toisin kuin elonkorjuun ja orastavan syksyn kylläisyyttä notkuvat pellot, kukat ja lehvästöt. Luonnon monimuotoisuutta tulvivat paikat ovat arvokkaita ja mieltä kutkuttavia, mutta tänään minä kirjoitan kirjoitukseni, laulan lauluni ja lausun runoni merenrantakallioille.




 

 

Tytär innostui myös kiipeilemään rannan männyissä, jotka olivat löytäneet elämänsuonen jostain kallioiden väleistä. Siinä ne tarjosivat auliisti tukevia ja rönsyäviä oksiaan alas ikään kuin juuri tätä tarkoitusta varten. Sellaisia ovat karujen paikkojen männyt, jotka eivät tavoittele taivaita. Luonto tuli jälleen kirjaimellisesti iholle, nyt paksun ja aikaa sekä merta nähneen kilpikaarnan muodossa.

 


 

Sen jälkeen aamupäivän ohjelmassa meillä oli Telebergetin 2,2 kilometrin lenkki, ja sijaintimme huomioiden kävelyä tuli nelisen kilometriä. Kaunista metsää, ja lisää kauniita merinäköaloja. Tosin tykkäsin kyllä näkemistäni taukopaikoista Merikotkasta kaikkein eniten, sillä siinä pääsi helpoimmin aivan liki merta.

 

 

Välillä mietin, voiko näiden maisemien ihailuun, kuvaamiseen ja kuvailuun kyllääntyä kun luonto tarjoaa täyslaidallisen. En usko, että voi. Ei ainakaan ensimmäisellä reissulla Porkkalanniemeen. :)

 

Näkymä Haahkan taukopaikan jylhiltä kallioilta.
 

 

Tästä kertomuksestani tuli nyt kovin yksipuolinen, sillä Porkkalanniemi on paljon enemmän kuin vain meri ja rantakalliot eikä näkemistämme metsistä löytynyt juuri huonoa sanottavaa. Myös sen historiasta riittäisi lause jos toinenkin kerrottavaksi.  Mutta suokaa anteeksi Hämeessä varttuneelle hämäläiselle, jolle meri tarjoaa suurta eksotiikkaa. Metsien koluaminen on mulle rakasta ja sitäkin teimme Porkkalanniemessä, mutta tällä kertaa meri ja kallio saivat mut, ja varsinkin tyttäreni, pauloihinsa.

 

Kiinnostaako esim. lasten kanssa telttailu Porkkalanniemessä? Suositus! Huomioi kuitenkin, että kyseessä on ainakin loma-aikaan huomattavan vilkas retkipaikka (me emme tosin törmänneet minkäänlaiseen luontoa epäkunnioittavaan käytökseen). Loppuun vielä pikaiset retkifaktat! Suonettehan anteeksi myös, että muutoin olen aivan parantumaton tunnelmoitsija. :D

  • Osoite ja sijanti: Me jätimme auton Porkkalanportille (Tullandintie 185, Kirkkonummi), löytyy useita muitakin. Pampskatanin pisto lähtee sieltä.
  • Reitit: Pampskatanin pisto niemenkärkeen 1,4 km yhteen suuntaan, tämän reitin varrella Merikotkan taukopaikka. Pisto yhtyy Telebergetin lenkkiin, joka on 2,2 km rengasreitti. Pohjoisessa Vetokangaksen taival, pituus 2,1 km yhteen suuntaan.
  • Taukopaikat: useita moitteettomalla varustuksella. Voin lämpimästi suositella meidän leiripaikkaamme Merikotkaa telttailuun, lasten kanssa tai ilman, muutkin varmaan ihan hyviä.
  • Soveltuvuus lapsiretkeilyyn: Pampskatanin pisto erittäin helppoa leveää reittiä, olisin päässyt meidän maastokärryilläkin Merikotkaan. Telebergetin lenkin maasto paikoin hyvin vaihtelevaa ja epätasaista. Uimataidottomille soveltuvia rantoja ei taida olla.
  • Lisätietoja yksityiskohdista esim. Luontoon.fi -sivuilta


Milloin sinä olet ollut viimeksi meren äärellä? Saavatko rantakalliot sinun lapsesi villiintymään täysin?

torstai 6. elokuuta 2020

Vanha metsä kuljettaa menneeseen aikaan

Yksi ihmislajin ja ihmisyyden hienoja piirteitä on uteliaisuus. Uteliaisuus löytää, keksiä, oppia ja oivaltaa kaiken ikää. Tämä uteliaisuus ruokkii jatkuvasti mieltäni luonnossakin kulkiessa ja tuo oivalluksia luonnon poluilta. Tykkään siellä pohtia ja ihmetellä eri lajeja, maanpinnan muotoja ja niiden historiaa, sääilmiöitä ja paljon muuta. En välttämättä jaksa selvittää jokaista vastaantulevaa lajia, vaan suurin riemu syntyy luonnon monimuotoisuuden oivaltamisesta. Siitä, miten vaatimattominkin laji ja yksityiskohta nivoutuu osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta, joka voi tarkoittaa esimerkiksi ekosysteemiä. Tai jotain muuta valittua tarkastelutasoa.

Tämä uteliaisuuteni retkillä, kuin myös lukiessani, on saanut mut innostumaan myös kulttuurihistoriasta. On suunnattoman jännää saada yhdistää luontoretkeily ja historia. On  mielenkiintoista miettiä, miten ihmisen ja luonnon historia ovat aikojen saatossa kulkeneet rinta rinnan.


Kauas ei aina näitäkään mietteitä tarvitse luonnosta lähteä metsästämään. Neljän kilometrin päässä on säästynyt pieni palanen hyvin luonnontilaista, iäkästä tyypillistä hämäläistä kuusikkoa, joka sai eräs ilta mieleni laukkaamaan syvälle historiaan juoksulenkin yhteydessä. Myös parhaillaan uudella kierroksella olevalla Täällä Pohjantähden alla -trilogialla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Palasin sinne pian uudestaan eräs arkipäivä töiden jälkeen lasten ja kameran kanssa. Siellä se kuusikko häämötti yhtäkkiä jälleen käveltyämme tovin tiheän nuoren kasvatusmetsän läpi. Raja uuden ja vanhan maailman välillä oli metsätilojen rajojen mukaisesti luotisuora.


Tämä kyltti sai ajatukseni alunperin etsiytymään metsän hämärille sivupoluille. Luonnonmuistomerkki. Niin, tosiaan. Käsitettä voisi laajentaa tuosta ikivanhasta konkeloisesta kelosta koskemaan kaikkia huomattavan vanhoja, luonnontilaisia metsiä. Sillä sitähän ne ovat, muistoja menneiltä ajoilta, jolloin ei tunnettu nykyisen kaltaisia avohakkuita ja alle satavuotiaita uudistuskypsiä metsiä. Muistoja ajoilta, jolloin ihmiset eivät lähteneet autoillaan retkeilemään ja ahtautuneet kansallispuistojen parkkipaikoille saadakseen kävellä edes muutaman kilometrin tuollaisten metsien rauhaa huokuvassa sylissä. Ajoilta, joina vanhat metsät nivoutuivat kiinteäksi osaksi suomalaisten lähiympäristöä ja arkea.


Käsitteitä "luonnossa virkistäytyminen" ja "retkeily" ei entisaikoina tunnettu, ainakaan siinä merkityksessä kuin me ne tunnemme. Metsissä kuljettiin, kun haluttiin siirtyä jonnekin pois kotoa, kun piti saada hirsiä tai polttopuita oman talon tarpeisiin tai kun mentiin hakemaan sieltä syötävää. Ei tarvinnut erikseen lämmitellä luonnon kanssa jotain erillistä suhdetta, kun luonto oli erottamaton osa ihmisten arkea joka päivä, syntymästä kuolemaan. Luonto tarjosi ravintoa ja raaka-aineita vaikkapa käyttötavaroiden tai torpan rakennusaineiksi. Koti lämpeni läheisistä metsistä haetuilla, itse kaadetuilla ja pilkotuilla puilla. Toki aivan yhtälailla tarvitsemme luontoa kaikkeen elämiseemme yhä tänä päivänä, mutta emme vain usein tule ajatelleeksikaan sitä. Elämämme yhteys luontoon on hämärtynyt.


Entisestään uteliaisuuttani ja mietteitäni viritteli hieman avoimempi, silti luonnontilaisen oloinen ympäristö kuusikon lomassa. Alueella kasvoi vanhoja lehtipuita, joista jotkin toivat mieleeni lapsuuden kotini, vanhan maalaiskartanon, pihapuut. Valitettavasti en tunne ympäristöhistoriaa niin, että olisin osannut tämän aukeamman ympäristön syntyä täysin selittää. Voisi kuitenkin ajatella, että näillä avoimemmilla alueilla on aikaisemmin ollut jonkinlaista asutusta, laidunnusta tai peltoa.


Tämä ajatus sai tukea, kun löysin hämärän metsän reunasta kasan vanhoja tiiliä. Jonkin sortin rakennelma siinä varmaankin oli joskus ollut. Mieleni matkasi entistä syvemmälle menneeseen. Miten jännittävää onkaan miettiä ketä paikalla on ehkä joskus kauan sitten asunut. Myöhemmin kaivoin rouhean urbaanisti esille kotikoneella Riihimäen timanttisen karttapalvelun, jossa voi selata 1800-luvun karttoja alueelta kuin mitä tahansa GoogleMaps-näkymää.


Lähde: Riihimäen karttapalvelu, Kalmbergin kartasto 1855. Metsä on vihreää, läikikäs viivoitettu suota ja valkoinen peltoa. Asun "Kirjuuden" kohdalla, missä nykyään on kaupungin taajamaa.

Noita karttoja katsellessani usein mietin millaiselta munkin kotikaupungissani on mahtanut ennen näyttää kun pellot ja asutus ovat olleet pikkuruisia laikkuja kesyttämättömien soiden ja synkkien metsien keskellä. Mitä menneiden aikojen ihmiset ajattelivat niissä kulkiessaan? Haaveilivatko he alinomaa niiden taltuttamisesta kuokan ja kirveen avulla perinnemaisemaksi, vai tunsivatko he samanlaista syvää rauhaa niissä kuin urbaani ihminen, joka pakenee turvapaikkaansa kaupungin sykkeestä? Vai molempia? Miten pitkään olisin silloin saanut Kormun korven kaltaisessa metsässä taivaltaa?

En tiedä tarkkoja vastauksia edellä luettelemiini kysymyksiin. Sen tiedän, että nyt koskematon luonto on sirpaloituneena pikku palasina, kaikki mahdolliset perinnebiotoopit ovat uhanalaisia ja yllämme leijuu vakavien ympäristökriisien uhka.

En ole kuitenkaan mikään parantumaton menneiden aikojen luontoromantikko. Tiedostan vahvasti mitä kaikkea hyvää uuden ajan tapahtumien alulle sysäämä tieteellinen ja teollinen vallankumous ovat saanet ihmiselämissämme aikaan. Elämme länsimaissa historiallisen vakaata aikaa, jossa sotia tai enää edes niiden uhkaa ei juuri ole. Väkivaltaisten kuolemien lukumäärä on alhaisempi kuin koskaan. Lääketieteen kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ollut huimaa, ja ilman sitä muakaan ei tässä olisi. 1800-luvulla en olisi syntymäni jälkeen tuhissut tyytyväisenä torpassa kuin Jussin poika Akseli ikään, tuoreen isän hymistessä häkeltyneenä varovaista onnea. Pikkukeskosena olisin elänyt ehkä tunnin, pari. Keski-ikä tuohon aikaan oli 30 vuotta, sillä lapsista kuoli kolmannes ennen kahden vuoden ikää. Elämää varjostivat myös jatkuva pula-aikojen ja nälänhädän uhka.


Edes luonto ei ollut pelkästään autuaaksi tekevä mielenrauhan lähde, jossa ruislinnun laulu soi täysikuun loimottaessa tähkäpäiden yllä aina vaan. Luontoa myös pelättiin, sillä olihan nykyään Suomessa  korkeintaan lähinnä ärsytystä aiheuttava asia, sää, menneinä aikoina pohjolassa elämän ja kuoleman kysymys. Liian pitkäksi venynyt talvi tiesi katovuotta ja nälkäkuolemia seuraavana talvena.

Mitään tuosta en todellakaan soisi tulevan takaisin. Sitä paitsi ei tähtitieteilijä ja kirjailija Esko Valtaojakaan välttämättä ihan väärässä ole. Hän uskoo loputtoman optimistisesti loistavaan tulevaisuuteen, jossa nokkeluudellamme ja tiedollamme käännämme kaikki aikamme vakavat ympäristöongelmatkin vielä parhain päin ja saamme silti nauttia nykyajan hedelmistä. Toivon, että hän on oikeassa.


Kuitenkin samalla kun olemme saavuttaneet kaikkea tuikitarpeellista ja ihan ilmeisesti onneamme lisäävää hyvinvointia, olemme tainneet puolivahingossa ajaa hirveällä rytinällä ja kiireellä osittain jo aidon, syvimmän onnemme oven ohi. Aineellisen hyvinvoinnin kasvu on ollut niin huimaa, ettei menneinä vuosikymmeninä ole ehditty pysähtyä miettimään mitä siitä kaikesta loppujen lopuksi hyvinvointiimme ja onneemme tarvitsemme.


Ei ole kauaakaan siitä kun mäkin hetkellisesti kuvittelin, että ainoa tie täydelliseen perheonneen on hyväpalkkainen työ, suuri ja uusi, vimpan päälle puunattu ja laitettu omakotitalo ja kaksi aivan tuliterää autoa sen pihalla. Mielellään toinen niistä Toyota Landcruiser.

Kunnes havahduin, että se ei ole minun omaa unelmaani. Se on jonkin aivan muun kuin minun itseni luoma unelma.

Juuri tämä räjähdysmäinen aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen on yksi keskeinen tekijä aikamme suurimpien globaalien ympäristöhaasteiden, kuten ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kadon taustalla. Emme ratkaise näitä haasteita palaamalla menneeseen, mutta historian kohdalla on ihan luvallista noukkia rusinoita pullasta. Osittain juuri siitä on kyse kun minunkaltaiseni urbaanista mukavasta taajamakodista nauttiva ihminen samoilee vanhoissa metsissä, miettii mennyttä aikaa, etsii luontoyhteyttään ja pohtii, miten elää onnellista ja luontoa kunnioittavaa elämää nykyajan raameissa.

lauantai 1. elokuuta 2020

Seikkaile lähiluonnossa!

Kesäloman jälkeen jälleen lähiluontoa kartoittamaan


Loman loppuminen oli haikeaa, sillä vaikkemme mahdottoman kaukana käyneetkään, niin sisälsihän se runsain mitoin jatkuvaa, vähän erilaista luontoelämysten tykitystä. Liki taukoamatonta kutkuttavaa inspiraatiovirtaa ja retkien suunnittelua vailla arjen aikataulujen kahleita, uusien ja uusvanhojen luonnonihmeiden löytämistä ja hukuttautumista kaikilla aisteilla kesäiseen luontoon, ajoittain yötä päivää. Kesäisiä telttaöitä on kasassa yli viikon edestä. Sitä ja paljon muuta oli luontolomani.

Kuvat Koukkulanlukoilta Lopelta, luontopyöräretkeltä 4 km päästä kotoani

Elämä olisi kuitenkin perin kurjaa, jos kiintopiste olisi vain lomissa ja arki pakollista pahaa, joka pitää vain luovia läpi seuraavaa lomaa odotellen. Vaikka uusien tavanomaisesta poikkeavien paikkojen löytäminen virkistää, niin onneksi tykkään myös arjen rutiineista ja lähiretkeilystä. Jos loma tarjosi vaihtelua tuikituttuihin maisemiin, niin arki on saanut mut inspiroitumaan kovasti erityisesti pyörällä tehtävistä lähiluontoretkistä. Kirjoitin tällaisista retkistä paljon koronan yhteydessä, mutta niistä saatava ilo ei ole millään tavalla sidottu koronaan ja kanssaretkeilijöiden välttelyyn.


Erityisesti viime aikoina olen oivaltanut, että seikkailu ja vaihtelukaan eivät välttämättä vaadi edes minkään sortin moottoroitua ajoneuvoa. Lähiretketkin voi jalostaa erään sortin seikkailuiksi! Toki tunnistan sen itsestänikin, että samojen lähiluontopolkujen kiertäminen aina vain uudelleen ja uudelleen ei vaan tunnu yhtä jännältä kuin kaukaisemman ja hulppeamman luontokohteen valloittaminen. Me aikuiset valitettavasti väistämättä kadotamme sen lapsen upean ja kadehdittavan kyvyn nähdä vaatimattominkin lähimetsä suurena seikkailuna aina ja aina vaan, kerta toisensa jälkeen. Kuvaavasti oman lapsuuden pienen lähimetsäsaareni nimi oli "Seikkailumetsä". Mutta loppujen lopuksi melko vaatimattomillakin kikoilla voi ainakin vähän tavoittaa sitä lapsuuden seikkailu- ja löytöretkeilymielialaa ihan lähistölläkin. Ajatuksia niistä kikoista ajattelin nyt jakaa. Tai oikeammin kerrata, onhan näistä täällä ollut.

Tee teemaretki!


Vaikka itse sanonkin, niin toukokuussa esittelemäni luontoretkibingon tausta-ajatus oli hyvä ja olen hyödyntänyt sitä itse retkilläni. En ehkä niinkään konkreettisesti bingoilemalla, vaan ennen kaikkea suunnittelemalla lähiretkiä jonkin teeman ympärille. Teemana voi olla esimerkiksi jokin tietty luontotyyppi, kuten lehto tai suo, mutta se voi olla myös paljon muuta! Tällä tavoin voi saada lähiympäristöstä aivan uusiakin puolia irti ja oppia valtavasti oman lähiympäristön luonnosta.


Lähiluonnolle on usein tyypillistä voimakas pirstoutuneisuus, ja osin myös siksi me niin mielelellämme – myös minä – suuntaamme ainakin toisinaan johonkin kauemmas, usein automatkan päähän isompia yhtenäisiä ja varjeltuneita retkialueita hakemaan. Vaikka elämme maassa, jossa 75 % pinta-alasta on metsää, niin tuo metsä on niin voimakkaasti metsätalouden murjomaa ettei pitkiä reittejä kauniissa varttuneessa metsässä niin vain riitä retkeilijöille joka nurkan taakse. Puhumattakaan reiteistä rannoilla (tiedän, että esim. hämeenlinnalaiset saattavat olla toista mieltä. :D Mä joudun ajelemaan 20 km päähän, että voin kulkea edes 1-2 km rantapolkua) Kuitenkin keskittymällä esimerkiksi juuri jonkin teeman kautta pienen alueen erityispiirteisiin ja yksityiskohtiin voi kompensoida pitkän reitin puutetta. Liikunta on toki myös olennaista luonnossa virkistäytymisessä, mutta lyhyttä kävelymatkaa voi paikkailla pyöräilemällä kohteeseen. Jonkin verran myös juoksen taajaman läpi jokin tietty luontokohde mielessäni, ja päämäärässä annan vauhdin hidastua kävelyksi.

Muutamia ideoita lähiretkeilyn teemoiksi

 

  • retki mahdollisimman synkkään metsään
  • suoretki
  • retki virtaavan veden äärelle
  • retki mahdollisimman vehreään paikkaan
  • jääkauden aikaansaannoksiin tutustuminen
  • retki kallioiseen maastoon
  • kasviretki
  • linturetki
  • hiljentymisretki
  • sadonkorjuuretki
  • yrttiretki
  • muihin kuin näköhavaintoihin keskittyvä retki (kuulo, haju, tunto, maku)
  • juhlaretki ystävien kanssa (luonnon rauhaa kunnioittaen ;)
  • gourmet-eväät -retki 
  • retki luonnonläheisiin, kulttuurihistoriallisiin maisemiin
  • ”hetkeni päiväkodin tätinä ja intohimoisena luontokasvattajana metsässä” -retki lasten kanssa
  • retki pimeällä / auringon laskiessa / auringon noustessa
  • retki sateella / heti sateen jälkeen

Toki monet edellä mainituista elementeistä on helppo sisällyttää mille tahansa retkelle, mutta jonkin teeman kautta voi oppia tarkkailemaan luontoa uusin silmin ja nauttimaan siitä ”enemmän vähemmällä”.

 

Herätä sisäinen luonnontutkijasi


Koska lähiluonnolla ei välttämättä ole tarjota sen puoleen pitkiä reittejä koskemattomassa luonnossa kuin hurjan erikoisia ja hulppeita, maalauksen kaltaisia näkymiäkään varsinkaan, jos vaihtelua haluaa, täytyy elämyksellisyys ja seikkailu ammentaa usein muista aineksista. Se voi retken teemasta, luonteestasi ja mielenkiinnon kohteistasi riippuen tulla esimerkiksi hyvästä seurasta ja yhteisistä puuhista, tietyn mielentilan tavoittamisesta, tietyntyyppisestä aistikokemuksesta, pienialaisen mutta yllättävän ja hienon asian (esim. supan) löytämisestä, lajihavainnoista tai mielenkiinnon syttymisestä jotain tiettyä aihetta kohtaan. Tai lukemattomista eri yhdistelmistä edellä mainittuja.


Kaikki edellä mainitut kokemukset vaativat lähinnä sen, että olet kiinnostunut tutkimaan ympäristöäsi ja maltat pysähtyä kunnolla sen äärelle. Pysähtyminen voi olla myös etupäässä henkistä, sillä en väitä, että esim. juokseminen itsessään sulkisi hienot luontokokemukset pois. Kuten olen monesti mainostanut, pienistä lapsista voi mahdollisuuksien mukaan ottaa mallia. Ajatusten raskas poukkoilu kiivaasti menneen, nykyisyyden ja tulevan välillä sekä kaikenlainen jatkuva suorittaminen jokin ulkoinen päämäärä mielessä ovat ensisijaisesti meidän aikuisten syntejä.

Lajistoa ei tarvitse opetella jollei halua, se on vain yksi monista tavoista syventyä ja pysäyttää mieli ympäröivään luontoon. Myönnän, etten itsekään ole juuri saanut edistettyä alkukesällä aloittamaani digikasviota. Luonto hyväksyy kaikki poveensa juuri sellaisina kuin ovat eikä kyseenalaista sinua, vaikket tunnistaisi edes ensimmäistäkään vastaantulevaa lajia.


Vinkkejä uusien lähiluontokohteiden löytämiseen


Lähiretkeilykin on luontevinta aloittaa merkityiltä reiteiltä, esim. luontopoluilta, joista löytyy yleensä hyvin tietoa kaupungin kotisivuilta. Entäs sitten jos nämä ovat jo läpeensä koluttu? Seuraavassa vinkkejä, joilla pitkäänkin seudulla asunut retkeilijä voi löytää kotikulmiltaan aivan uusia hienoja retkipaikkoja. Etsiminen ja löytämisen riemu on huippua, lähelläkin! Hiljaista, ennen retkeä tapahtuvaa metatyötä potentiaalisia retkikohteita kartoittaessa tulee aika paljon, mutta musta se on ihan parasta ja tärkeä osa "seikkailua".

Ilmakuvat
Kuten jo mainitsin, sinunkin lähialueen metsäsi ovat mitä todennäköisimmin metsätalouden muokkaamaa tilkkutäkkiä, jossa valitettavasti virkistysarvo vaihtelee eri palasten kesken suuresti. Hakkuuaukeille tai tiheisiin, poluttomiin taimikoihin harva haluaa mennä retkeilemään. Varttuneimmat ja siten virkistyksellisestikin parhaat metsät näkyvät GoogleMapsin ilmakuvissa tyypillisesti tummimman vihreinä. Niissä on usein helppo liikkua ilmankin polkuja.

Suosikkimetsäni lähellä. Tummemman vihreää löytyy muutenkin poikkeuksellisen paljon.


Maastokartat
Luonnonsuojelualueet on merkitty maastokarttoihin vaaleanvihrein rajoin. Niissä luonto on keskimääräistä luonnontilaisempaa ja rikkaampaa, joten ne ovat luonnonystävälle selkeitä magneetteja.

Päivän retken kohde. Laavusuppa on "salainen" ja merkintä omani.

Haen maastokartoista myös vihjeitä mielenkiintoisista pinnanmuodoista, esimerkiksi harjuista, supista, jyrkänteistä ja kallioista. Mieluiten kuljen kinttupoluilla, joten onhan se aina plussaa, jos kartassa sattuu joku polku näkymään. Lukemattomat pienet ja kiehtovat polut kuitenkin puuttuvat maastokartoista. Niitä kannattaa vaan rohkeasti lähteä koluamaan heti kun tuttu reitti alkaa kyllästyttää. Joskus alueen parhaat palat saattavat löytyä juuri näiltä pieniltä poluilta merkityn reitin vierestä, kuten esim. Riihimäen Riuttassa.

Kaupunkien luontosivut

Kaikissa hienoissa luontokohteissa ei ole merkittyjä reittejä, joten ne saavat helposti jäädä sen takia suurelta yleisöltä huomaamatta. Tällaisia luontokohteita saattaa karttojen lisäksi löytää kaupunkien ja kuntien luonto- tai ympäristösivuilta, jonne on listattu luontoarvoilla mitaten tärkeitä paikkoja. Itse löysin oman nykyisen lempimetsäni juuri tätä kautta, sillä kyseinen metsä ei ole suojeltu eikä siten vedä puoleensa niin voimakkaasti puoleensa kartalla.



Paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ja esim. Suomen ladun alueyhdistykset

Suomessa on lukemattomia paikallisia Suomen luonnonsuojeluliiton alaisia luonnonsuojeluyhdistyksiä, joiden ihmisillä on vankka paikallistuntemus alueen arvokkaista luontokohteista. Uusia retkikohteita voi löytää luonnonsuojeluyhdistysten sivuilta, menemällä mukaan toimintaan esim. järjestetyille retkille ja tutustumalla menneeseen retkitarjontaan

Kaikenlaista luontoliikuntaa järjestävien paikallisseurojen ihmiset tuntevat myös hyvin alueen poluston ja retkikohteet, myös merkittyjen reittien ulkopuolella.

Paikallisretkiä


Sille, että kirjoitan melko vähän lähimmistä retkikohteistani Riihimäellä suhteessa siihen miten paljon niillä retkeilen on yksinkertainen syy: uskon blogin näin palvelevan paremmin hieman laajempaa yleisöä. Lähiretkikohteeni ovat nimenomaan, noh, lähiretkikohteita. Myönnän, että heti kun lähden Riksua pidemmälle, kaipaan yleensä niitä merkittyjä tai jollain muulla tavalla hyvin selkeitä reittejä ja mielellään myös kävelyä enemmän kuin kilometrin. Sen pituisia Riksun luontopolut keskimäärin ovat.


Luontokokemusten laimeudesta ei siis ole kyse. Riksussakin on useita ihania luontotaskuja, joissa sielu lepää. Tällä viikolla olen esimerkiksi tehnyt kaksi retkeä Riuttaan ja kahdesti suunnannut Koukkulanharjun alueelle. Otan kaiken ilon irti valoisista illoista niin kauan kuin niitä riittää ja suuntaan kesällä luontoretkilleni lasten nukkumaanmenon jälkeen usein myös arki-iltoina. Elän ja hengitän kesäiltojen luontoa ikään kuin ekokatastrofi pyyhkisi luonnon seuraavana yönä, kuin huomista ei tuntemassamme muodossa tulisi.

Tänään lapsiperheen Riutta-aamupäivän jälkeen suuntasin vielä pyörällä Koukkulanharjun ja Koukkulanlukkojen alueelle. Teemoina mustikanpoiminta ja supat.

Olen kulkenut tuolla alueella lukemattomia kertoja siitä lähtien kun muutin Riksuun, onhan siellä kattava merkitsemättömien polkujen verkosto, mutta niin vain voi yhä löytää uutta ja upeaa kun oikein keksii ruveta etsimään. Olin kuullut, että siellä on hyvin piilotettu, Googlelle liki täysin tuntematon laavu. "Metsän tummuus mulle tuokaa", huokaisin noukittuani aikani pulleita ja runsaslukuisia mustikoita valoisilla harjun rinteillä, ja niin tapahtui. Saavuin todelliseen rauhan ja metsäluonnon tyyssijaan. Täydelliseen turvapaikkaan supan pohjalle, vanhojen kuusten keskelle.


Lähiluonnolla riittää yhä tarjota ihmeellisiä hetkiä ja pienialaisia tuulahduksia toisenlaisesta maailmasta, koskemattoman luonnon rauhan hallitsemasta maailmasta.

Porkkalanniemen kalliot ja meri lumosivat minut, ja varsinkin tyttäreni elokuisella telttaretkellä

 "Äiti, miksi me ei koskaan mennä telttaretkelle? Minä haluan telttaretkelle!" Näin haasteli 4-vuotias tyttäreni kesän alussa koko...