maanantai 20. tammikuuta 2020

Aulanko, Kanta-Hämeen helmiä — myös mustan talven keskellä

Itsekseen vietettynä viikonloppuna retkeilyinspiraatio oli virrannut valtoimenaan. Niinpä maanantai-arkivapaapäivänä, palattuani tavalliseen arkeen noiden nuppusten kanssa, tarmokkaana pakkasin yksin lapset ja koiran matkaan. Suuntasimme kohti Aulankoa, tuota Hämeenlinnan varmaankin tunnetuinta ja useimpien mielestä myös kauneinta luontokohdetta. Maisemallisesti Aulangon vaikuttavin yksittäinen kohde on näkötorni ympäristöineen ja sen juurelle meidänkin pikku retki suuntautui. Näkötornista avautuvat huikaisevat näkymät Aulangonjärvelle ja sitä ympäröiviin metsiin, joista osa on suojeltuja. Alueella risteilee lukemattomia ulkoilu- ja kinttupolkuja monenlaisiin tarpeisiin ja retkiin.

Olen todennut, että kun on yksin liikenteessä tämmöisen sakin kanssa niin retken painopiste kannattaa pitää jossain aivan täysin muualla kuin kuljetuissa kilometreissä. Siihenkin Aulanko on omiaan. Näkötornin ympäristö kun tosiaan tarjoaa niin makoisan ja mehevän siivun kansallismaisemaa, että siellä tuntee olevansa heti perillä täyden kattauksen äärellä.






Saapuessamme näkötornin juurelle meitä lykästi: oli auringonnousun aika, ja pilviverho rakoili horisontissa sen verran, että pääsimme todistamaan tälle talvelle suhteellisen harvinaista valoilmiötä. Auringon säteet siivilöityivät kauniisti männynoksien lomitse luoden taianomaisen hetken synkän ja harmaan talven keskelle. Ei siinä voinut muuta tehdä kuin imeä tajuntaansa jokainen valonsäde ja toivoa, että niiden voimalla porskuttaisi taas muutaman synkän ja sateisen arkisen työpäivän illan läpi.

Näkötornin sisällä kulkevia portaita pitkin pääsee kesäaikaan kipuamaan tornin huipulle, mutta tähän vuodenaikaan meidän oli tyytyminen välitasanteeseen. Eipä se juuri harmittanut, sillä näkymät siitäkin ovat upeat. Lisäksi lapsilla oli hullunhauskaa, kun he juoksivat rinkiä tasanteen ympäri. Lopuksi kelpasi nauttia tasanteen penkeillä tukevat eväät ennen kuin valoilmiö hävisi pilviverhon muodostaman esiripun taa.





Näkötornista suuntasimme vielä sen juurella sijaitsevaan näköalapaikkaan, josta siitäkään näkymät eivät ole "yhtään hassummat".






Aivan näköalapaikan vierestä lähtevät rappuset, yhteensä 322 askelmaa, alas Karhuluolalle. Niitä alas astellessani kiinnitin huomiota jylhään ja vanhaan kuusikkoon jyrkässä rinteessä. Huolimatta näistä ihmisen aikaansaamista, poika sylissäkin varsin miellyttävän etenemisen mahdollistavista portaista tunnelma siinä jyrkänteen ja ikikuusikon välissä oli jotenkin jylhä ja alkukantainen.




Poika tosiaan ei suostunut portaissa minkäänlaiseen yhteistyöhön, joten jo ihan turvallisuudenkin nimissä toisen käden kantoon vapauttaakseni annoin Oivan vastoin luonnonsuojelualueiden koiran kiinnipitosääntöjä mennä portaat meidän edellämme vapaana, hihna maata viistäen. Mitään kantovälinettä kun mulla ei ollut mukana.


Alhaalla vastassa oli tämä jyrkänteeseen hakattu syvennys, Karhuluola, karhupatsaan majapaikka. Siinä riittikin taas lapsille ihmeteltävää ja rinkiä juostavaksi joksikin aikaa.



Olin hieman haaveillut, että voisimme tepsutella kuusikossa pitkin tasaista, molemmille lapsillekin erittäin helppokulkuista polkua pitkin ja palata ylös näkötornille hieman eri reittiä. Kuitenkin pikkulapsiperheen retkeilyrealiteetit tulivat jälleen vastaan. Vaikka vajaa parivuotias poikamme kulkeekin jo halutessaan kävellen ihan kivanpituisia pyrähdyksiä, niin hän on uhmaiän kynnyksellä tullut, jos mahdollista, koko ajan vaan haluttomammaksi kulkemaan edes minimaalisia matkoja yhtä matkaa. Niinpä kun etenemiskerroin ilman lihasvoimiani oli pyöreä nolla, niin luovuin tästä hentoisesta haaveestani.



Rakkaan taaperoiseni yhteistyöhaluttomuus luonnollisestikin jatkui portaita ylös kiivetessä, mutta eikös olekin hienoa, miten sitä voi päästä treenaamaan yksin lasten kanssakin. Heh. Treeniä tahditti siinä vielä epäilyttävälle tuoksahtava vaippa. Esikoinen sen sijaan ilahdutti, eikä rutissut kertaakaan noustessamme 322:ta porrasaskelmaa. Hienoa. Eivät kaikuneet kannustukseni ja jutusteluni sitkeydestä ja raskasta rupeamaa seuraavasta hyvästä olosta kuuroille korville.

Tähän parituntiseen reippailuun muutamien satojen metrien säteellä mahtui paitsi upeita maisemia ja niistä huokuvaa seesteistä mielenrauhaa, myös varsinainen läpileikkaus pikkulasten kanssa retkeilyyn. Ennen kaikkea se on iloa, yhdessäoloa, liikettä, luonnon tyynnyttävää rauhaa, leikkejä ja onnistumisen kokemuksia. Mutta se on myös jatkuvia kompromisseja, lapsen ehdoilla toimimista, huonoon aikaan täräytettyjä tuotoksia vaippaan, yhteistyöhaluttomuutta ja hikikarpaloita äitiparan otsalla. Ja vaikkapa oksennuksen siivoamista autosta sillä kävi ilmi, että taaperolle oli retkemme aikoihin puhkeamassa oksennustauti.

Lasten kanssa retkeily on siis elämää mitä suurimmassa määrin.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Hatlamminsuo, Riihimäen arvokkain luontokohde

Lapset ja mieheni lähtivät ilman mua muutamaksi päiväksi mummolaan, joten lauantaiaamuna heräsin aivan toisenlaiseen todellisuuteen mihin olen viime vuosina tottunut. Ja ohjelmassa oli muun muassa, mitäpäs muutakaan kuin retkeilyä! Vaikka perheretkeily on mulle suorastaan sydämen asia ja retkikavereilla on paikkansa, niin kyllä introvertin sielua hellii kun pääsee edes joskus rehelliselle luontoretkelle aivan täysin yksin. Toki säännöllisesti luonnossa juostessa saan myös sitä puhdasta omaa aikaa, mutta rauhallisella, havainnoivalla ja kaikesta etenemisen kahleista vapautetulla luonnossa liikuskelulla on ehdottomasti myös mulla paikkansa.

Mulla ei ollut autoa käytössä ja missasin viimeisen järkevän junan Hämeenlinnaan, joten alunperin suunnittelemani Aulangon sijaan piti valita jokin pyörämatkan päässä oleva kohde. Kohteeksi valikoitui siten Riihimäen arvokkain luontokohde, taajaman tuntumassa sijaitseva Hatlamminsuo. Tämä keidassuo on säilynyt pääosin luonnontilaisena. Alueelle tultaneen perustamaan jossain vaiheessa luonnonsuojelualue.

Viime vuoden aikana kävin useampaan otteeseen kiertämässä lasten kanssa Hatlamminsuon kilometrin mittaisen luontopolun. Se onkin aivan erinomainen lähiretkikohde lapsiperheille. Lisäksi alueella on paljon laajempi polkujen verkosto, ja lumisena aikana latuja. Luontopolkua lukuunottamatta polut eivät ole merkattuja, joten jos siltä poikkeaa niin kartta pitää olla. Luontopolun aloituspisteessä parkkipaikan äärellä sijaitsevat laavu ja nuotiopaikka, jossa valmistuvat mukavasti makkarat luonnossa reippailun jälkeen.



Luontopolku alkaa metsäisellä osuudella. Metsä on virkistyksellisesti arvokasta, avointa ja tunnelmallista kuusimetsää, joskaan ei vielä mitään yli satavuotiasta ikikuusikkoa.







Sää oli poutainen, ja pakkasta muutama aste. Syvänvihreä metsä ja kuurainen suoalue loivat upean kontrastin!

Muutaman sadan metrin jälkeen luontopolku jatkuu aavalle nevalle eli puuttomalle suolle, mutta jatkoin tällä kertaa omia reittejäni maastokarttasovelluksen turvin.

Mäntyvaltaisen suon eli rämeen läpi kulkeva polku on todella viehättävä. Rämeen luonnontilaisuus näkyi selvästi mm. kelojen ja konkeloisten vanhojen mäntyjen myötä.






Vakioretkivarustukseeni kuuluu tätä nykyä paitsi järjestelmäkamera, myös kiikarit uusvanhan lintuharrastukseni myötä. Olipas ihanaa, kun oli pelkkää aikaa ja rauhaa kuunnella ja havainnoida hiljaista metsää kaikilla aisteilla. Hippiäiset toivottivat heti luontopolun alussa tervetulleiksi hyvin hentoisella sirkutuksellaan ja niitä riittäkin reitin varrella. Jossain vaiheessa poikkesin polulta bongaamaan kuusikon kätköissä kopistelijaa, mahdollisesti palokärkeä tai käpytikkaa. Myöhemmin suon toiselta puolen raikasi palokärjen kuuluva ja kirkas äännähtely ja rummutus. Lisäksi oli muutamia pikkulintuja, joiden ääntä en tunnistanut. Äänihavainnoiksi siis jäivät lintupäiväkirjani merkinnät tällä kertaa, mutta on ihanaa huomata, että onhan mulla vielä ihan toimiva kuuloaistikin. Niin monet vuodet vain hiihtelin luonnossa rivakkaa kyytiä maiseman huippukohtia odotellen. Lasten esimerkin myötä olen tosiaan oppinut paljon rauhallista, havainnoivaa matkantekoa ja pienien havaintojen ja oivallusten arvoa.



Polkuni sivusi Hatlamminmäkeä, jossa sijaitsee jääkauden jäätikköjen sulamisesta syntyneen jäämeren muinainen ranta. Tämä on geologisesti arvokas luontokohde. Alkoi olla hieman hämärää ja mulla oli kiire kuvaamaan nevasuota, joten en tällä kertaa jäänyt etsimään maisemallisesta vaikuttavinta kivimuodostelmaa mäeltä.


Hieman epämääräisten polkuvalintojen ja polkujen myötä päädyin avoimen nevan ja rämeen rajapintaan. Onneksi oli pakkasta, niin muuten hetteisellä ja upottavalla suolla oli helppo kävellä! Ja voi kuinka se olikaan kaunis kuuraisessa hunnussaan.









Lopulta tavoitin jälleen nevalla kulkevan luontopolun pitkospuut. Näin talvisaikaan suo on maisemallisesti kaunis, rauhaa ja seesteisyyttä huokuva paikka. Kuitenkin kyllä kieltämättä odotan keväistä luonnon heräämistä myös siltä kantilta, että pääsee kerryttämään lintu- ja muita luontohavaintoja ihan eri tavalla.


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Hyvinkään Terveysmetsäpolku — arvometsä kaupungin syleilyssä

Tiedätkö millaisessa metsässä kuljet?


Ihan ensimmäiseksi en malta olla pohjustamatta tätä ja seuraavia retkipostauksia sillä, josta olen lukenut viime aikoina kirjasta toisensa jälkeen: nimittäin suomalaisten metsien tilalla. Suomessahan alkoi tehometsätalous kunnolla sotien jälkeen, jolloin metsämme valjastettiin sotakorvausten maksun, kansantalouden nousun ja elintason kasvun keskeiseksi vetojuhdaksi. Metsienkäsittelymuodoksi vakiintui tasaikäisiin kasvatusmetsiin nojaava avohakkuu, ja sama linja on voimissaan yhä tänäkin päivänä. Metsien monimuotoisuudelle tämä kaikki on aiheuttanut dramaattisia muutoksia: luonnonmetsien osuus Suomen metsistä varsinkin Etelä-Suomessa on kutistunut hälyttävän pieneksi ja metsälajiston monimuotoisuus on suoranaisessa kriisitilassa. Vanhojen metsien lajit ovat hätää kärsimässä.

Vaikka sanomme olevamme metsäkansaa, niin harva luultavasti nykyään käytännön tasolla tietää miltä luonnontilainen metsä näyttää sillä niin harvinaisia ja sirpaloituneita ne nykypäivänä ovat. Vaikka itse olen varttunut maalla metsissä könyten, niin tilanteeni ei oikeastaan ole sen kummempi. Mua ympäröineet metsät ovat aina olleet talousmetsiä, ja olen alusta pitäen tottunut niiden ilmeeseen.

Nyt kun Suomen metsien tilanne on paljon ollut mielen päällä, niin luonnollisestikin olen tavallista enemmän katsonut vähän sillä silmällä metsiä, joissa kuljen. Niin tein myös eilen, kun suuntasimme esikoisneidin kanssa Hyvinkään terveysmetsäpolulle viettämään jo perinteeksi muodostunutta lähes viikottaista "tyttöjen iltapäivää" luonnossa.

Sijainti


Hyvinkään terveysmetsä sijaitsee käytännössä aivan kaupungin palveluiden vieressä lähellä kauppakeskus Willaa. Matkasimme neidin kanssa paikkaan junalla ja pyörällä, ja matkaa rautatieasemalta metsään tuli noin 1,5 kilometriä. Luontopolkureissun jälkeen polkaisimme Kulttuurikahvila Arkikultaan vohveleille, joten kaikki on todellakin mukavasti lähellä.


Terveysmetsäpolku on avattu metsään viime kesänä. Taustalla on ollut ajatus tehdä luontopolku paikkaan, jossa metsän virkistysarvot ovat tavallista suuremmat. Olin lukenut retkeilijöiden arvioita siitä, että Terveysmetsä todella lunastaa lupauksensa, mutta siltikään en kaikkea viimeaikoina lukemaani vasten osannut odottaa mitään ihmeellistä. Jotenkin en kai osannut yhdistää mielessäni näin lähellä kaupunkia sijaitsevaa kohdetta merkittäviin luontoarvoihin.

Polku on kaikkiaan 2,3 kilometriä pitkä ja sen varrelta löytyy avattavien luukkujen takaa luontopolkurasteja. Niissä kerrotaan alueen luonnosta ja annetaan pieniä rauhoittumiseen ja luonnosta nauttimiseen kannustavia tehtäviä.



Polku vie mukanaan




Luontopolun ensimmäiset 750 metriä ovat esteettömiä. Huolimatta ihmisen kädenjäljestä muistuttavasta kivituhkaisesta polusta olin lumoutunut heti polun ensi metreillä: olin tullut hämyiseen, vanhaan kuusikoon, jossa oli vanhoja, halattavan paksuja puita. Siellä täällä näkyi lahopuuta merkkinä metsän käsittelemättömyydestä. Tämän täytyy nyt olla sitä ikimetsää, ajattelin.

Lahoavat kannot kääpineen ja kaatuneet lahoputt kertovat luonnontilaisuudesta


Pian luontopolku alkoi kulkea pienen puron viertä, mikä antoi polulle aivan omanlaistaan tunnelmaa hetkeksi. Puron varrella oli penkki, johon saattoi istahtaa kuuntelemaan puron solinaa. Kerrassaan ihastuttavaa!

Esteetön polku oli todellinen makupala, joten sitä voi kyllä yksinäänkin lämpimästi suositella.



Pitkospuita pitkin juurakkoiselle polulle



Matka jatkui esteettömän osuuden päätyttyä pitkospuita pitkin. Metsä oli edelleen kuusivoittoista kangasta, ja välillä kuljettiin puustoisen suon, korven, läpi. Kaiken ikivihreyden keskellä mietin jälleen kerran mikä ihana pakopaikka havumetsä onkaan lumettoman talven synkkyydessä!

Pitkospuut olivat jäisinä melko liukkaat, mikä hidasti tuon 3-vuotiaan kanssa kulkemista paljon. Neidillä kyllä löytyvät ylipäätäänkin luonteenpiirteistä vahvoina varovaisuus fyysisissä jutuissa sekä pohdiskelevaisuus, joten mistään reippaasta marssista metsässä nyt harvemmin saa unelmoida. Mutta hyvä oikeastaan niin, sillä mikäs kiire metsästä olisi pois! Erityisen kiinnostunut hän tänään vaikutti olevan kaikista pienistä onkaloista, ja pyysi mua kuvaamaankin niitä.


 Pitkospuiden loputtua polku oli erittäin juurakkoista, ja vaati askeleiden asettamista tarkkaan. Välillä matkan varrelle osui tavallista nuortakin metsää, mutta jossain vaiheessa taas kiinnitin huomiota metsän luonnontilaisuuteen lahopuineen. Retken jälkeen lueskelin, että Terveysmetsäpolku kulkee pääasiassa arvopuualueella, jossa kuusimetsä on yli 100 vuotta vanhaa. Sekin on todella jotain näissä Suomen metsätalouden murjomissa metsissä!

Yhteenveto


Kaikkiaan olin Terveysmetsäpolusta erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä en tosiaan jostain syystä osannut odottaa edes tämän vertaa luonnontilaista metsää. Polku oli erittäin hyvin merkattu puisilla kuusimerkeillä, ja luontopolkurastit toivat sille pikantin lisän. Lisäksi polulla oli mukavaa vaihtelua puroineen ja korpineen, ja helppoa ja vähän vaikeampaa kuljettavaa oli makuuni juuri sopivasti. Voin siis todella yhtyä näkemykseen Hyvinkään terveysmetsän tavallista paremmista virkistysarvoista, sillä kulkevathan ne käsi kädessä juurikin mm. metsän vähäisen käsittelyn ja maaston monipuolisuuden kanssa.



Kun vielä yhdistää tämän kaiken keskeiseen sijaintiin niin olen suorastaan häkeltynyt! Metsähän on suoranainen aarre. Olen suorastaan kateellinen - mäkin haluaisin tuollaisen lähimetsän.

Polulla riitti lauantaipäivänä paljon liikkujia, mikä on musta vain hienoa. Ihan mahtavaa, että niin monilla ihmisillä on näin matalan kynnyksen mahdollisuus virkistyä ja syventää luontosuhdettaan luontoarvoiltaan tällaisessa paikassa. Luontoretkeilyn ja voimakkaiden luontokokemusten ei pitäisi musta vaatia aina ajamista vähintään puoli tuntia, mutta tietysti se siihen helposti menee mitä vähemmän virkistys- ja luontoarvoiltaan korkeatasoisia paikkoja on lähettyvillä.


PS. Jos metsät ja metsiemme tila kiinnostavat, suosittelen lämpimästi lukemaan esim. tämän vuoden Tietofinlandia-voittajan, kirjan nimeltä Metsä meidän jälkeemme.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Mitä puhun kun puhun vihdoin taas juoksemisesta

Kuinka voikin kirjoittamisen aloittaminen olla niin paljon aikaisempaa vaikeampaa nyt kun takana on useamman viikon bloggaustauko! Toivottavasti tämä tästä taas lähtee, sillä en todellakaan halua tämän kirjoitusharrastuksen hiipuvan pois. Helpottaakseni kirjoitustauon jälkeistä blankon ruudun haastetta ajattelin kirjoitella rytmikkään ja turvallisen lineaarisesti kuluneen juoksuvuoden sekä nykyhetken ja tulevaisuuden meiningeistä.

Alkuvuosi 2019 - talviliikunnan huumaa


Kevättalven parhaita lumikenkäilyhankia

Vuosi sitten saimme nauttia aivan toisenlaisesta talvesta kuin nyt. Lunta oli yllin kyllin, ja esikoinen pääsi ottamaan ensi askeleita eri talviliikuntamuodoissa. Sen myötä virisi ajatus: voisinhan minäkin vuosien tauon jälkeen suunnata suksimaan, jäälle ja lumikenkäilemään! Ja sen todella teinkin. Lumenvalkoinen inspiraatio vaan virtasi. Erityisesti viihdyin hangilla lumikenkien päällä, sillä siinä, aivan kuten juoksussakin, saa paitsi kunnon treenin luonnossa niin myös yhdistettyä koiranulkoilutuksen kätevästi samaan pakettiin.

Maalis-toukokuu 2019 - juoksukengät alle ja valmistautumista ensimmäiseen puolimaratoniin


Jo etukäteen helmikuussa aloin suremaan lumien sulamista. Mihinkä sen myötä siirtäisin tämän kaiken talviulkoiluinspiraation? Hölmö kysymys, juoksuunpa tietenkin! Nyt en voi kuin ihmetellä miten juoksulenkkarit ovatkaan saattaneet olla naulassa tuota ennen kokonaiset seitsemän vuotta. Sinä aikana hoidin hikiliikuntatuokioni pääasiallisesti salilla ja jumpissa, ja luontonautiskelut ja koiraulkoilutukset olivat sitten erikseen. Miten olinkaan ehtinyt jo unohtaa, että kaiken voi saada myös samaan pakettiin. Tämä "suunnaton oivallus" (:D :D) hivelee mieltäni yhä kovasti. Tässä nykyisessä arjessa kun puhdasta omaa aikaa ei ole entiseen malliin, luo tuo oivallus erittäin vankan perustan juoksuharrastukselleni. Sitä on kerrassaan vaikea murtaa.

Huhtikuussa sen taisin keksiä: mähän ilmoittaudun puolimaratonille! Treenasin säntillisesti nettiohjelman mukaan, ja Helsinki Half Marathonilla kesäkuussa sain ensimmäiseksi puolimaraton-ajakseni 2:23.


Kesä - elokuu 2019 - upea, nousujohteinen, huumaava juoksukesä


HHM:n jälkeen janosin lisää juoksuhaasteita, ja ilmoittauduin Paavo Nurmi Marathonille. Motivaatio ja päämäärätietoisuus olivat huipussaan, ja sen myötä etsin ahkerasti tietoa juoksuharjoittelusta ja suunnittelin melko säntillisesti kaikki kesän juoksuviikkoni. Huolehdin siitä, että pidin kaikki avainlenkit ohjelmistossa viikottain, vaihtelin avainharjoitusten pituuksia ja sen sellaista ja pidin myös huolta, että myös eri viikkojen kuormitukset vaihtelivat järkevästi.  Kerrassaan fiksua treenaamista siis vaikka itse sanonkin - tästä kesästä voin aina myöhemminkin ottaa mallia!

Pitkät lenkit olivat silkkaa huikeutta kesällä - verrattuna loka-joulukuun ajoittaiseen tylsistymiseen.
Tässä takana 18 km.

Ja tulosta tuli. Juoksuvauhdit tuntuivat kasvavan tasaisesti, ensimmäinen kymppini reilusti alle tuntiin kertoi samaa tarinaa ja juoksuflow valtasi mielen kerta toisensa jälkeen. Juoksu oli parasta! Toki myös luonto antoi itsestään niin avokätisesti jokaisella lenkillä, että sitä on tämän talven synkässä pimeydessä vihmovassa sateessa katulamppujen kelmeässä valossa juostessa vaikea välillä edes käsittää.

Paavo Nurmi Marathonin tulos elokussa oli linjassa upean juoksukesän kanssa: onnistuin parantamaan puolimaratonaikaani muutamassa kuukaudessa huimat 23 minuuttia! Olen yhä tuosta saavutuksestani iloinen ja ylpeä.

Syys - joulukuu 2019 - tavoitteettomuutta ja muita ajatuksia ja harrastuksia valtaamassa alaa


Paavo Nurmen jälkeen mulla ei ole ollut minkäänlaista varsinaista tavoitetta, jota varten olisin harjoitellut. Sen myötä jotenkin kadotin suunnitelmallisuuteni treenaamisessa: ensin lakkasin merkitsemästä treenejä kalenteriin, ja pikkuhiljaa vuoden loppua kohden katosi myös muu suunnitelmallisuus. Lopulta en enää edes miettinyt etukäteen minä päivinä menisin lenkille vaan lähdin silloin "kun siltä tuntui". Useimmiten kyllä siltikin sain mahdutettua viikkoihini peruslenkin, jonkinlaisen vauhtilenkin ja pitkän lenkin, mutta näistä rupesi joulukuussa aina puolivahingossa jäämään väliin joku. Juostut kilometrit olivatkin pienimmillään loppuvuonna (uskoakseni, sillä en ollut dataakaan enää pitkään aikaan jaksanut kytätä). Siitäkin huolimatta, että lokakuun jälkeen olen tehnyt kolmipäiväistä työviikkoa eli aikaa kyllä olisi ollut juosta enemmänkin.

Samaan aikaan muut vapaa-ajan harrasteet valtasivat aikaani ja ajatuksiani: aloin lukea aikaisempaa paljon, paljon enemmän, koin luonto- ja retkeilyharrastukseeni paneutumisen aina vain merkityksellisemmäksi ja tärkeämmäksi ja sain jonkinlaisen "uuden heräämisen" ympäristön- ja luonnonsuojelun maailmaan. Vaikka siis juoksemista en missään vaiheessa lopettanut niin välillä koin, että juoksu oli ennemminkin yksi tapani kokea luontoa, ei niinkään erillinen harrastus. Vähän kuten eivät luontoretkeilijät kävelyäkään kutsu harrastuksekseen.



Entäs nyt ja tästä eteenpäin?


Kuten edellisestä postauksestani käy hyvin ilmi, juoksu sopii erinomaisen hyvin myös tähän aikaisempaa ympäristötietoisempaan ajatusmaailmaani ja tosiaan se on myös yksi tapani kokea luontoa. Eikä pidä unohtaa, että olen aina pitänyt, ja pidän edelleen hyvää fyysistä kuntoa ja hikiliikunnan tuomaa hyvää oloa tärkeänä prioriteeteissani. Tavoittelemani kunto ja kaipaamani liikuntakokemukset edellyttävät muutakin kuin esim. rauhallista retkeilyä ja arkiliikuntaa. Siksi juoksuharrastukseni kivijalka tuntuu edelleen hyvin vankalta kaikin puolin.

Jouluna kuitenkin pohdiskelin, että kaipaan juoksulta muutakin kuin luontokokemuksia ja sellaista yleistä liikunnallista höntsäilyä. Siinä kevään ja kesän tavoitteellisessa tykittämisessä nimittäin oli kertakaikkiaan jotain sellaista, mitä en halua kokonaan kadottaa. Se antoi ihanaa koheesiota, vankkaa rutiinia ja tiettyä vapautta erinäisistä häiritsevistä, motivaatiota latistavista ajatuksista kun jokainen treeni oli osa jotain suunnitelmallisempaa, tiettyyn päämäärään vievää kokonaisuutta. Ei tullut pahemmin esimerkiksi mietittyä juostako vai eikö juosta, ja jos juosta, niin mitä vauhtia ja minkä verran (paitsi tietysti siinä vaiheessa kun suunnitteli treeniviikkoa). Sitä vain juoksi ja nautiskeli.

Niinpä välipäivinä kaivoin netistä erään laadukkaan ja mulle sopivan oloisen maratonohjelman ja kaivoin kalenterini esiin. Viime kesänä suosittelin kovasti treenien merkkaamista kalenteriin etukäteen jos haluaa yhdistää lapsiperhearjen ja liikuntaharrastuksen, ja kyllä se vaan todellakin toimii edelleen.

Se kaipaamani päämäärä on kuitenkin vielä hieman hakusessa. Alkuun tosiaan ajattelin, että tähtään maratonille, mutta olisiko sittenkin tuttu puolimaraton riittävä mulle? Ehtiihän niitä maratoneja myöhemminkin kun aikaa lastenhoidolta vapautuu ja voi kuvitella juoksevansa enemmänkin kuin maksimissaan 40 km viikossa. Vaan kyllähän tuollakin kilometrimäärällä sen luulisi menevän rauhalliseen tahtiin. Oli tavoite mikä oli, tuota ohjelmaa ajattelin joka tapauksessa pitää pohjana, sillä se sopii musta molempiin tavoitteisiin. Se on myös monipuolinen, ja tänään teinkin elämäni ensimmäisen juoksukoordinaatioharjoitukseni.

Seuraavan kerran lappu rinnassa juoksen todennäköisimmin toukokuun puolivälissä Helsinki City Running Dayssa toukokuun puolivälissä. Ilmoittautumista vaan tosiaan en ole vielä pistänyt sisään, joten matka on siis arvoitus.


Sellaista. Eipä tullut sitten kirjoitettua mitään huikaisevan oivaltavaa ja filosofista kuten otsikko ehkä antoi ymmärtää, mutta toivottavasti nämä puheet siivittävät juoksuharrastukseni sekavasta höntsäilystä takaisin päämäärätietoisempaan nosteeseen.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Juoksu - ympäristöystävällinen harrastus

Tänä syksynä unilta herännyt lukuharrastukseni on saanut pääni raksuttamaan alati kiihtyvällä tahdilla myös muutenkin, ja samaan aikaan olen löytänyt uudestaan varsinaisen luontoharrastuksen (lajistot yms). Tämä kaikki on pistänyt mut myös uudestaan pohtimaan kaikkia valintojani ympäristön näkökulmasta. Maapallon tilanne on aikalailla kestämätön, ja ilmastoahdistukselta on aika mahdotonta välttyä, jos asiaa kunnolla pohtii. Tämä aihe on varsin loppuunkaluttu, mutta toisaalta ehkei juoksun ja muiden harrastusten kannalta niin juurta jaksain.

Ilokseni olenkin tässä ilmastoahdistuksessani voinut todeta, etten peruslähtökohdiltaan juuri ympäristöystävällisempää harrastusta itselleni olisi voinut viime keväänä valita! Vaikka en tätä näkökulmaa silloin oikeastaan mitenkään aktiivisesti miettinyt. Olen lueskellut, että selvästi merkittävin osa eri harrastusten aiheuttamasta kuormasta ympäristölle aiheutuu matkoista harrastuspaikkoihin. Nehän tehdään yleensä omalla autolla. On siis oman ekologisen omantunnon kannalta aivan mahtava juttu, että oman harrastustuokionsa voi tavallisesti aloittaa kirjaimellisesti kotiovelta.

Sunnuntain pitkismaisemaa

Juoksu vaatii myös hyvin maltillisesti luonnonvaroin rakennettavaa ja ylläpidettävää, esim. lämmitettävää infrastruktuuria. Paljolti muidenkin käytössä olevat kevyen liikenteen väylät, tienreunat, kuntoradat ja metsäpolut riittävät.

Myös juoksuun tarvittavat välineet ovat peruslähtökohdiltaan hyvin yksinkertaiset: jalkaan lenkkarit ja ylle sopivaa vaatetta. Siinä se tiukan yksinkertaistettuna. Toki jos yhtään on enemmän juoksumaailmaan hurahtanut niin sitä saattaa ehkä hieman hymähtää varsinkin eräälle vieläkin tyypillisemmälle juoksun puolesta puhuvalle argumentille "juoksu on halpa harrastus". Eräs vanhempi eräilijä sen nuotion äärellä jutustellessaan puki letkeästi sanoiksi: nykypäivän juoksijat ovat kuin joulukuusia.

Ja kyllä, tunnistan tämän "joulukuusiefektin" hyvin myös itsessäni juoksulenkille lähtiessäni varsinkin näin talvisaikaan. Puen alle talvikerrastopaidan, päälle sujautan tekniset talvijuoksuhousut ja juoksutakin, jalkaan laitan merinovillaiset talvijuoksusukat ja pohjaltaan tavallista pitävämmät polkujuoksukengät, päähän tulee leveä panta ja käsiin juoksusormikkaat. Sitten asennan uusinta tekniikkaa edustavia urheilu-bluetoothkuulokkeita korviin, laitan älypuhelimesta päälle tarvittavat apsit ja napsautan juoksukello päälle. Vielä koiran juoksuvyö lanteille niin valmista on! Ai niin, paitsi pitkikselle yleensä tulee vielä juoksureppu juomapulloineen. Eikä unohdeta sitä, että tässä oli nyt kyseessä vain yksi lukemattomista eri valmistautumisvariaatioista neljän vuodenajan ja lukemattomien erilaisten sääolosuhteiden maassa.


Tähän kun ynnätään vielä kivannäköisten juoksuvarusteiden shoppailu, niin intuitiivisesti touhu ei ehkä enää kuulostakaan niin ekologiselta. Kuitenkin harrastusvarustelu ja niihin liittyvät markkinat ovat sellainen ilmiö nyky-yhteiskunnassa, jolta tuskin missään harrastuksessa voi välttyä. Kulutustietoinen juoksuharrastaja voi kysyä itseltään ne aivan samat kysymykset juoksuvarustehankintojen kohdalla kuin mitä tahansa muutakin hankittaessa. Onko nyt kyseessä halu vai todellinen tarve? Tarvitseeko jokaiseen kivaan tarjoukseen lähteä? Mitä juoksuvarusteita ja -vaatteita minulla on jo? Voiko tarve täyttyä vanhoja vaatteita yhdistelemällä? Voiko rikki menneen korjata? Voinko saada haluamani asian käytettynä? Voisinko hankkia asian uutena vastuulliselta yritykseltä? Ja niin edelleen. Toki voi myös päättää, että juoksuvarusteet nyt vaan on se juttu, johon haluaa panostaa täysillä, ja ekoilla sitten jossain muissa asioissa enemmän. Sekin on varmasti ihan hyvä päätös.


En ole itsekään ollut näissä hankinnoissa aikaisemmin erityisen tiedostava Eko Esimerkki. Joskaan en ole ikinä aikuisiällä tykännyt shoppailla oikeastaan yhtään mitään ja se on varmasti ihan "vahingossa" säästänyt mut monilta turhilta heräteostoksilta. Oli miten oli, kaikki edellä kirjoitettu on ennemminkin osa tätä omaa asennemuutosta entistä tietoisempaan suuntaan kuin vaikkapa minkään sortin syyllistämistä.

Tällaisia pieniä kysymyksiä olen olen juoksuhankintoihin liittyen pohdiskellut tästä ympäristötietoisesta näkokulmasta näin Black Fridayn aikana:
  • Tarvitsenko uudet juoksusormikkaat? Kyllä, vanhasta parista olen kadottanut toisen ja muut käsineeni ovat sietämättömän hiostavia juoksulenkillä. Niinpä ostin ihan tuolta lähi-Prismasta, koska ilman en olisi sunnuntain talvilenkillä pärjännyt.
  • Tarvitsenko paksumman, esim. edestä topatun talvijuoksutakin kovimmille pakkasille? En. Nyt mulla on sellainen, joka on hyvä yhdellä aluskerroksella muutamasta plusasteesta ehkä johonkin -10:een asteeseen. Päädyin siihen, että kerrospukeutuminen saa riittää.
  • Tarvitsenko vieläkin paksumpia talvijuoksuhousuja? Reiteni ottivat aika pahasti osumaa pakkasviimasta eilen. Päädyin taas siihen, että tehostan kerrospukeutumista.
  • Tarvitsenko juoksupipoa? En, leveä panta on pikkupakkasilla ihan mainio ja kylmemmillä ilmoilla voin pukea merinovillapiponi. Ja jos tarvitsee, niin alle voi vielä laittaa tuon pannan.
  • Tarvitsenko nastakenkiä? Vaikea kysymys! Toiset juoksijat suosittelevat ehdottomasti, toiset eivät niin koe kaipaavansa. Ehkä menen ilman tämän talven läpi ja katson kuinka monena päivänä mä, mun uniikeissa juoksumaastoissani, olisin tarvinnut niitä ja tarvittaessa hankin seuraavaksi talveksi. Nyt ei tarvetta ole vielä ilmennyt, mutta toki pahimmat pääkallokeliajat ovat vielä edessäpäin. Polkujuoksukenkäni pelittävät tosi hyvin tampatulla lumella.

Tietenkin yksittäisinä edellä mainittujen kaltaisten asioiden merkitys ekotekojen virrassa on häviävän pieni, mutta kyse on yleisestä lähestymistavasta, jonka haluan ulottaa joka elämänalueelle. Kulutusnäkokulman lisäksi olen pohdiskellut liikkumista, sillä vaikka useimmat juoksulenkit teenkin kotiovelta, niin aina välillä tekee mieli lähteä koskemattomampaan luontoon esim. polkujuoksemaan autolla. Vielä enemmän tämä aihe koskee retkeilyharrastustani. Tähän liittyen olen pohtinut seuraavia juttuja viime päivinä.

  • Useimmat mieluisista retkeily- ja polkujuoksukohteistani ovat yksinkertaisesti järkevien julkisten yhteyksien ulottumattomissa, mutta voisinhan edes tsekata kotikaupunkini bussiverkoston (vaikka hyvin suppeamuotoinen onkin) ja katsoa josko sen varrella olisi jokin kiva vaihtoehtoinen lenkkeilymesta.
  • Juna-asema on 3 km päässä. Voisin miettiä, pääseekö radan varrelta käsin mihinkään kivoihin luontopaikkoihin vaikkeivat ehkä niitä ensisijaisia retkikohteita olisikaan (heti tulee mieleen esim. Hyvinkään terveysmetsäpolku, jossa en ole vielä käynyt)
  • Jos osallistun juoksutapahtumiin, suosin junayhteyden päässä olevia. Tämä nyt on kyllä helppo, Helsingissä on houkuttelevimmat tapahtumat. :D
  • Aion konvertoida autoni biokaasulla toimivaksi. Toki ylivoimaisesti merkityksellisintä tämä on pitkän työmatkani kannalta, mutta toki se helpottaa myös tähän harrastuksiin liittyvän autoilun tuomaa huonoa omaatuntoa.

Sellaisia, toivottavasti pikku pohdinnoistani löytyy inspiraatiota muillekin! Edelleen haluan korostaa, että yksittäisten ihmisten syyllistäminen on musta hieman väärä lähestymistapa näissä ekoasioissa enkä siihen pyri. Lisäksi musta hyvä tapa aloittaa tai kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ekoiluun ja omaan hiilijalanjälkeen on aloittaa itselle helpoista asioista. Ehkä sellaisista, jotka ilman koko ekonäkövinkkeliäkin sopivat jotenkin luontevasti omaan elämäntyyliin. Sellaisista muutoksista saa tosi helposti inspiraatiota ja innostusta.

Esimerkiksi itselleni tällainen "helppo ja kiva" alue on tosiaan harkittu ja hillitty ostaminen kun en mikään shoppailijasielu koskaan ole ollut . Jonkun toisen taas voi olla pienestä elämänpiiristä ja hyvistä julkisista yhteyksistä johtuen olla helppoa siirtyä julkisen liikenteen tehokäyttäjäksi. Mulle taas jo pelkkä hurjan pitkän, julkisilla mahdottoman työmatkan lyhentäminen niin, että mun ja mieheni työpaikat olisivat lähempänä toisiaan, on todella haastavaa. Käytännössä jos haluaisin tämän lyhyellä aikavälillä toteuttaa niin, mun pitäisi myllätä koko elämäni sen myötä osittain uusiksi (luopua vakiviran turvasta, siirtyä aivan toisentyyppisiin tehtäviin yms). Myöskään vaikkapa vegaaniksi en voisi ajatella ryhtyväni.

Näissä vaikeammisakin jutuissa toki voi löytää kompromisseja, jotka ehkä vaativat pientä lisävaivaa mutteivat myllää jotain elämän osa-aluetta kerralla kokonaan uusiksi. Itselläni tällaisia kompromisseja ovat esimerkiksi tuo auton muuttaminen biokaasuautoksi ja kasvisruokapäivien lisääminen viikkoon.

Oho, nyt vähän innostuin, tämä hairahtui vähän alkuperäisestä aiheesta. Joten siihen palatakseni: ei muuta kuin juoksemaan, miten loistava harrastus tämä onkaan, taas yhdestä näkövinkkelistä!

lauantai 30. marraskuuta 2019

Mitä sieltä metsäpolun varrelta oikein löytyykään? Lumoudu luontopoluista!

Vaikka olen jo noin puolisen vuotta tehnyt joka viikko ns. pitkän lenkin, jossa keskeistä on niellä tukeva annos kilometrejä, niin samanaikaisesti olen myös yhä etenevässä määrin löytänyt verkkaisesti liikkuvan, luontoa kaikessa rauhassa tutkivan pikkubiologin itsestäni. Taannoinhan toin esille, että mulla on vahva luontoharrastajan tausta lapsuudessani. Kuitenkin vuosikausiksi kadotin tämän puolen itsestäni enkä luontoretkillänikään pysähtynyt erityisemmin ihmettelemään ja pohdiskelemaan ympäröivää lajistoa ja muuta biologiaa sen syvällisemmin. Kunhan nautiskelin luonnosta ja sen hyvää tekevästä vaikutuksesta yleisesti.


Kävipä sitten niin, että musta tuli äiti. Varmaan suureksi osin juuri lasten liikuttavan kaikesta ympäristössään innostuneen, tutkiskelevan ja oppia janoavan asenteen myötä olen itsekin pysähtynyt katselemaan ympäröivää luontoa uusin, tai ainakin kauan pimennossa ollein silmin. Esikoisen kyselyikä on entistäkin enemmän saanut mut pysähtymään mut mitä moninaisimpien luonnonilmiöiden äärelle. Olen saanut jatkuvasti palautella mieliin lapsuudenaikaisia tietojani ja opetella aivan uuttakin.


Välillä olen harmitellut, ettei pienten lasten kanssa ole mielekästä tehdä ainakaan säännöllisesti muutamaa kilometriä pidempiä retkiä. Koen, että sellainen palvelisi enemmän mun kuin lasten ulkoilu- ja retkeilytarpeita ja tekee retkeilystä tarpeettoman haastavaa. Kuitenkin kuluneen syksyn myötä olen alkanut nähdä tämän enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Kun eteneminen poluilla on loputonta pysähtelyä ja odottelua eivätkä tasaisesti vaihtuvat maisemat enää retkien ydinjuttu, niin mikä olisikaan parempi ajatus kuin ottaa lapsista mallia ja tutkailla mitä sieltä polun varresta todella löytykään! Lintuja? Kasveja? Sieniä? Joku tietynlainen ekosysteemi sille tyypillisine piirteineen? Jääkauden tekosia?

Vaskivuoren luontopolun varrella sijaitsee pieni suolampi, Mätälammi

Nyt olen ottanut tavaksi suunnata esikoisen kanssa kaksistaan joka viikko johonkin pienelle luontoretkelle, tavallisesti luontopolulle. Niin, luontopolut! Taas äitiys on saanut mut näkemään jotain uusin silmin. Ennen lapsia nimittäin en piitannut erityisemmin luontopoluista. Toki ne toivat pikantin lisän osuessaan retken tai koiralenkin varrelle, mutta en juurikaan kiertämällä kiertänyt niitä, saati useinkaan lukenut tauluja, ainakaan kovin tarkkaan. Yleensä luontopolut ovat pituudeltaan n. 2-3 km, joka oli aivan liian lyhyt retken pituus mielestäni silloin.

Vaskivuoren parasta antia oli vanha ja luonnonsuojelullisesti arvokas vanha kuusimetsä

Kuten olen aikaisemminkin todennut, niin lasten kanssa luontopolut tauluineen ovat ihan parasta. Taulut houkuttelevat hyvin luontevalla tavalla etenemään jonkin tietyn reitin, ja niistä on mukava yhdessä opetella asioita ympäröivästä luonnosta. Ja mikäs sen parempi tapa oppia kun usein on aivan vieressä jokin havainnollistava esimerkki. Toki välillä taulujen informaatio on aivan liian tiukkaa tavaraa tuollaisen leikki-ikäisen ymmärryskyvylle. Kuitenkin usein niissä on myös kuvia ja ainahan tekstiä voi yksinkertaistaa omin sanoin.

Black friday -toiveenikin liittyvät lähinnä tähän viriämässä olevaan luontoharrastukseeni lajiston opetteluineen: haluan kiikarit! Eikä niiden kanssa tarvitsisi välttämättä edes lähtemällä lähteä mihinkään luontokohteeseen, vaan monesti olen ihan tuossa lähileikkipuistossa pohdiskellut, että kiikareilla pystyisi seuraamaan paremmin ympärillä touhuavien lintujen puuhia. Varmasti jokainen äiti on joskus hiekkalaatikon reunalla kokenut jonkinasteista tylsyyttä, joten tähänkin saumaan luontoharrastus sopisi loistavasti.


Kuvat on otettu mun ja esikoisen viime viikonlopun retkeltä Vaskivuoren luontopolulta, Hyvinkäältä. Ai että mikä täydellisen ihana ja virkistävä retki! Neitikin on yleensä niin hyvällä tuulella näillä tyttöjen retkillä, että moinen menee lähestulkoon omasta ajasta rentoutumisasteeltaan. Havumetsän ikivihreydessä marraskuun harmauskin unohtuu lähes tyysten!


lauantai 16. marraskuuta 2019

Marrasloman poimintoja

Kahden viikon marraslomani alkaa lähestyä vääjäämätöntä loppuaan. Alunperin en ollut tästä lomasta erityisen innoissani, sillä se tupsahti ikään kuin puoliväkisin tarjolle. Mulle oli vanhempainvapaiden aikaina kertynyt lomapäiviä ennemmän kuin olin tajunnutkaan, ja osan "eräpäivä" oli menossa umpeen jo vuoden lopussa. Marraskuussa oli ainoa sopiva ajankohta niitä pitää tänä vuonna, ja marraskuu on mielestäni ehdottomasti masentavin kuukausi koko vuoden kierrossa.

Toisaalta en ole erityisen vaatelias mieltymyksiltäni enkä välttämättä kaipaa lomaani mitään erikoista ja aikataulutettua ohjelmaa, matkoista puhumattakaan. Koenkin, että eräs tärkeimpiä onnea ja tyytyväisyyttä elämääni tuovista puolistani on kyky pysähtyä ja nauttia hyvin yksinkertaisista, "tavallisista" hetkistä ja huveista, olipa sitten arkinen työpäivä tai loma.

Tämäkään loma ei siis sisältänyt mitään järisyttäviä matkasuunnitelmia, ei itse asiassa ensimmäistäkään pienempääkään reissua tällä kertaa. Seuraavassa muutamia loman poimintoja.

Valo ja aurinkoterapia

Ensimmäinen marraslomapäiväni

Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellen positiivailla, niin en kykene näkemään syksyisin vääjäämättömän tasaisella tahdilla lyhenevissä päivissä mitään hyvää. Niin perustavanlaatuisesti ne vaikuttavat hyvinvointini yhteen peruspilariin, ulkoiluun, mikäli vietän valoisan ajan töissä. Niinpä on musta suunnaton etuoikeus ja onni saada nauttia arkipäivien valoisasta ajasta ulkosalla tähän aikaan vuodesta.

Mua vieläpä lykästi niin, että lomani alkoi hämmentävän aurinkoisilla päivillä. Hymähtelin mielessäni useaan otteeseen, että mihinkäs tässä aurinkoista etelänlomaa kaivataan, kun tunnen miten auringon voimavirta välittyy kehooni näkymätöntä johtoa pitkin ja lataa mut täyteen energiaa  ihan täällä peräpohjolassakin.

Retkeily





Eipä tainnut tulla yllätyksenä? Sen verran kylläkin luonnon martainen karuus vaikutti retkeilyinspiraationi, ettei tullut esimerkiksi otettua itselle mitään intensiivistä retkeilyhaastetta kuten elokuussa vanhempainvapaideni lopussa. Silti tuli mm. Liizi-palvelusta vuokraamalleni kantorinkalle ihan hyvin käyttöä.

Jumppasali


Juoksujalkaa jumppasalin juoksumatolle


Eipä niiden retkeily- ja juoksusäiden voi koko ajan sanoa innostaneen tuonne ulkoilmaan. Niinpä olenkin hyvin iloinen, että kaikesta huolimatta olen koko ajan pitänyt voimassa jumppa- ja kuntosalijäsenyyttäni. Sille tuli nimittäin varsinkin viime viikolla todella käyttöä pahimmilla koiranilmoilla. Tein jopa jotain itselleni täysin uutta ja radikaalia, ja jumppailujen lisäksi juoksin sunnuntain pitkästä lenkistäni osan juoksumatolla! Eikä se ollut ollenkaan sellaista pakkopullaa jota kuvittelin. Aika juoksumatolla kului erittäin miellyttävästi äänikirjaan uppoutuen. Samalla katselin ison lasin läpi ulos myöhäissyksyn synkkään pimeyteen ja sateeseen nauttien suunnattomasti siitä ajatuksesta, että erilaisia mahdollisuuksia kuntoilla riittää kaikkiin tarpeisiin, fiiliksiin - ja säihin.

Lukeminen


Lomaviikon saldoa. Kuudes perinteinen kirja menossa kahden viikon sisään. :D

Palattuani töiden ja pitkien työmatkojen pariin löysin rytinällä pienen tauon jälkeen äänikirjat - ja ennen pitkää myös lukemisen yleisesti. Mulla on lapsuudessa ja nuoruudessa vahva lukutoukan tausta, mutta pakko se on myöntää, että aikuisuudessa olen keskittynyt puhtaalla vapaa-ajallani enemmän kehoni kuin aivojen jumppaamiseen. Tämä seikka on korostunut varsinkin valmistumiseni (2015) ja esikoisen syntymän (2016) jälkeen. Samaan aikaan suorastaan pelottavan pinnallinen, multitaskausta, silmäilyä ja lyhyiden tekstien lukemista vahvasti painottava älypuhelinkulttuuri on vienyt mutkin mukanaan.

Siihen asiaan on tullut ihan totaalinen havahtuminen ja täyskäännös. Äänikirjoihin uppoutuminen työmatkoilla helli luurin selaamisen ja vauhdikkaan lapsiarjen runtelemaa keskittymiskykyäni ja vanhoja lukutoukan taipumuksiani tavalla, jota en lopulta voinut vastustaa.  Ja ykskaks huomaankin pitkästä aikaa olevani taas myös kirjaston vakioasiakas (muuallakin kuin lastenkirjaosastolla), sillä perinteisissä kirjoissa on aivan oma, korvaamaton viehätyksensä.

Mitä enemmän tämän uudelleen virinneen lukuharrastuksen vaikutuksia ja sen tuomaa hyvää oloa itsessäni kuulostelen ja asiasta luen, sitä enemmän koen, että mun kannattaa vapaa-ajalla panostaa myös tähän "aivojumppaan" ihan siinä missä kehojumppaankin.

Aulanko, Kanta-Hämeen helmiä — myös mustan talven keskellä

Itsekseen vietettynä viikonloppuna retkeilyinspiraatio oli virrannut valtoimenaan. Niinpä maanantai-arkivapaapäivänä, palattuani tavalliseen...